Kategoria: Uncategorized (Page 3 of 5)

Tarkkasilmäinen lukija saattaa huomata, että kirjoitukseni otsikossa on jotakin tuttua. Se on lainattu kirjailija Sally Salmiselta (1906–1976), se on hänen omaelämäkertansa suomenkielinen nimi. Tai oikeastaan omaelämäkerran toisen osan, jossa hän kertoo ajastaan ja elämästään miehitetyssä Tanskassa toisen maailmansodan aikana. Alkuperäinen teos, I Danmark, julkaistiin vuonna 1972, suomeksi se ilmestyi vasta muutama vuosi sitten.

Otsikkoni on pastissi, kunnianosoitus Salmiselle ja samalla kaikille heille, jotka ovat meitä ennen eläneet. Heille, jotka ovat kulkeneet näitä samoja katuja, katsoneet samojen rakennusten seiniä ja silhuetteja, samoja meriä ja niiden aaltojen liikkeitä. Vaikka oikeastaan, mikään ei ole samaa, ja sittenkin, elämien ja aikojen välinen läsnäolo ja yhteys rakentavat jonkinlaista kuuluvuuden tunnetta paikkoihin, aikoihin, elämien ketjuihin – mahdollisen samuuden kosketuspintaa. Aikani Tanskassa on samalla heidän, jotka ovat jo menneet kuten myös heidän, jotka ovat vielä tulossa.

Salmisen teos oli minulla eräänlaisena johtotähtenä ja visusti laukkuun mukaan pakattuna, kun tieni vei Tanskaan viime vuoden syyskuussa aloittaessani Säätiöiden post doc -poolin kautta saamallani Suomalaisen Tiedeakatemian rahoituksella postdoc-tutkimuksen Kööpenhaminan yliopistossa. Nyt tätä kirjoittaessani aikani alkaa olla lopuillaan, sillä palaan kesäkuun lopussa takaisin Suomeen – hurjaa, kuinka nopeasti aika onkaan vierähtänyt! Tämä onkin oivallinen hetki tehdä jonkinlaista lyhyttä katsausta siihen, mitä vierailuni on pitänyt sisällään.

Kööpenhaminan yliopisto ja historian tuntu

Historian tuntu kulkee mukanani pitkin Kööpenhaminan katuja. Niin myös opin ja tiedon tiellä, sillä Kööpenhaminan yliopisto (Københavns Universitet, KU) vihittiin käyttöön vuonna 1479 eli yli 500 vuotta sitten. Näin ollen se on Tanskan vanhin ja Pohjoismaiden toiseksi vanhin yliopisto (Uppsalan yliopiston ollessa vanhin parin vuoden etumatkalla). Yliopiston kirjasto perustettiin muutama vuosi myöhemmin, ja erilaisten vaiheiden kautta niin yliopisto kuin yliopiston kirjasto ovat levittäytyneet laajalle pitkin kaupunkia.

Ensimmäiset 400 vuotta yliopistossa saivat opiskella vain pojat ja miehet. Vuonna 1875 kuninkaan antamalla asetuksella tehtiin kuitenkin uudistus, joka mahdollisti myös naisten pääsyn yliopistoon. Ensimmäiset naispuoliset yliopisto-opiskelijat Tanskassa aloittivat kaksi vuotta myöhemmin – he olivat Nielsine Nielsen (1850–1916) ja Johanne Marie Gleerup (1850–1914). Tänä vuonna onkin juhlavuosi, kun asetuksesta, joka mahdollisti myös naisten pääsyn yliopistoon on tullut kuluneeksi 150 vuotta. Matka kohti tasa-arvoa tosin kesti vielä useita vuosia, ja on monin tavoin käynnissä edelleen.

Kööpenhaminan yliopisto jakautuu useampaan kampusalueeseen. Itse olen sijoittunut yliopiston Eteläkampukselle (Søndre Campus), joka sijaitsee Amagerissa ja jonka rakennukset edustavat modernia arkkitehtuuria. Työhuoneeni ikkunasta näkyy aluetta halkova vesielementti, mikä on minulle mieluisaa.

Eteläkampuksella sijaitsee muun muassa Humanistinen tiedekunta ja esimerkiksi Taiteiden ja kulttuurien tutkimuksen laitos, jonka osana olen itse työskennellyt. Tarkemmin sanottuna olen ollut osa laitoksen monitieteistä Global Entanglements -tutkimusklusteria, jossa tutkitaan muun muassa taiteellisten ja kulttuuristen käytäntöjen asemaa globaalien ja translokaalisten verkostojen puitteissa. Kokemukseni sijoittuvatkin ennen kaikkea tuon klusterin toiminnan ympärille.

On ollut hyvin mielenkiintoista päästä tutustumaan hieman siihen, miten täällä yliopistoelämä rakentuu ja toimii. Klusterissa tutkimukseen liittyvät keskustelut ovat olleet intensiivisiä ja hyvällä tavalla haastavia ja tiukkoja, olen oppinut paljon. Tutkimusklustereissa on jäseninä tutkijoita kaikilta tutkijan urapolun askeleilta, ja lisäksi mukana on myös maisterivaiheen opiskelijoita, mikä tuo hyvää ulottuvuutta keskusteluihin. On ollut myös mukava päästä seuraamaan paikallista väitöstilaisuutta ja osallistumaan erilaisiin tapahtumiin ja retkiin sekä esimerkiksi juuri viime viikolla järjestettyyn Queer pasts -konferenssiin, joka oli monella tavalla innostava ja inspiroiva. Palestiinaan liittyvä monin tavoin järkyttävä tilanne on ollut keskusteluissa ja tapahtumissa alituiseen läsnä.

Tutkimusklusterin ja muun yliopistohenkilökunnan lisäksi olen tehnyt yhteistyötä tanskalaisen museokentän ja erityisesti kotimuseoiden kanssa. Tutkin postdoc-tutkimuksessani pohjoismaisten kotimuseoiden kulttuurihistoriaa ja muodostumisprosesseja sekä erilaisia elämänkerronnallisia aineistoja, joita museoissa mahdollisesti säilytetään. Tutkimushankkeessani pohditaan esimerkiksi kulttuurikäytäntöjä, (trans)kulttuurista muistia ja kulttuurien kiertoa globaalien ja translokaalisten kontaktivyöhykkeiden puitteissa, joten se liittyy läheisesti myös laitoksen ja klusterin tutkimusintresseihin. Yhteistyö museokentän kanssa on ollut niin ikään hyvin antoisaa ja opettavaista.

Elämää Kööpenhaminassa

Kööpenhamina on kaupunkina ja asuin- sekä työskentelypaikkana monin tavoin kaunis ja kiinnostava (tosin kallis), nähtävää ja koettavaa riittää enemmän kuin ehtii. Pyöräilemistä rakastavana arvostan erityisesti kaupungin pyöräilyinfraa, joka on erinomainen. Kööpenhaminassa on pyöriä enemmän kuin autoja, mikä on minusta mahtavaa.

Vehreyttä, puita, pensaita, kasveja ja kukkia on siellä täällä, samoin puistoja on kaikkialla. Museoita, elokuvateattereita ja erilaisia tapahtumia on runsaasti. Kööpenhamina on myös todellinen merellinen kaupunki. Kanaalin varsi on täynnä paikkoja, joissa voi istuskella ja viettää aikaa sekä käydä uimassa – myös meren ranta on ihana, ja ihmiset käyvät laitureilta uimassa läpi vuoden. Tässä vain muutamia asioita mainitakseni.

Ainakin näin monin tavoin etuoikeutetusta asemasta tulevalla pohjoismaalaisella on ollut enimmäkseen siis oikein hyvät oltavat – Tanskan hyvinvointiyhteiskunnan tukiverkot ovat kannatelleet ja tarjonneet näkymän siihen, kuinka panostus kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja esimerkiksi sivistykseen ja kulttuuriin kannattaa. Toki Tanskastakin löytyy myös paljon ongelmia ja varjopuolia, ja esimerkiksi Tanskan harjoittamasta pakolaispolitiikasta voi olla hyvin montaa mieltä. Niin ikään kolonialismiin liittyvä historia, joka on monin tavoin läsnä yhä nykypäivänä, on eri tavoin keskustelun ja käsittelyn alaisena. Myös Grönlannin tilanne on puhuttanut erityisesti erilaisten ajankohtaisten poliittisten tapahtumien seurauksena.

***

Aikani Tanskassa on nyt lopussa, ja niin on myös tämän tekstin laita. Vaikka poistunkin, on Tanska ja erityisesti Kööpenhamina jäänyt minuun iäksi, siitä olen varma. Minulla on kokemukseni ja muistoni, ja olen tallettanut tätä kaikkea eri tavoin – kuvaamalla ja kirjoittamalla esimerkiksi päiväkirjaa. Tutkimuksiini liittyvistä asioista tulen kirjoittamaan ja kertomaan erinäisissä julkaisuissa.

Pian on aika palata kotiin, ja myös se on kovin mukavaa.

Hyvää kesää kaikille!

Kirjoittaja Karoliina Sjö on kulttuurihistorian postdoc-tutkija.

Muutin Aarhusiin alkukeväästä 2025 kahdeksi vuodeksi tekemään postdoc-tutkimustani seireenimyytin merkityshistoriaan liittyen. Ensimmäiset kuukaudet ovat menneet vauhdilla uusiin ympyröihin tutustuessa ja yhtäkkiä talven harmaus on vaihtunut valoon ja joka kadun kulmassa kukkiviin puihin. En tuntenut etukäteen kaupunkia ihmisineen, mutta Aarhus on kohdellut uutta asukastaan hyvin. Kaupunki on tunnettu yliopistostaan ja suosittu opiskelijakaupunki, joten täällä riittää paljon tekemistä ja näkemistä paitsi työn puitteissa, myös vapaa-ajalla.

Historian ja klassisen tutkimuksen laitos, Aarhusin yliopisto.

Työskentelen Historian ja klassisen tutkimuksen laitoksella. Projektissani tutkin seireenimyytin merkitystä historiassa tarkastelemalla hahmon esiintymistä erilaisissa taideteoksissa ja kertomuksissa, samalla analysoiden teemaa myytin eettisestä muistista. Työni ensimmäisessä vaiheessa olen keskittynyt selvittämään seireenihahmon varhaista historiaa antiikintutkimuksen avulla. Laitoksella tehdään paljon tutkimusta ajanjaksoon liittyen ja löytyypä täältä myös upea yliopiston Antiikkimuseo, jossa on esillä vieläpä kiehtova seireenipatsas. Museossa järjestetään myös paljon erilaisia tapahtumia luennoista muihin tilaisuuksiin, joihin on ollut ilo osallistua. Täällä tapahtuu ylipäätään paljon historiantutkimuksen saralla ja erityisesti erilaisiin teemoihin keskittyvät tutkimuslaitokset tarjoavat hyvin luentoja ja seminaareja oman tutkimukseni aiheisiin, kuten muistamisen kulttuuriin ja historian käyttöön liittyen. Maailman tilanteet ovat näkyneet tapahtumien sisällöissä, kun seminaareja ja luentoja on pidetty esimerkiksi Gazaan, Yhdysvaltoihin ja Venäjään liittyen, joista viimeiseen suomalaisen tuntemukset rajanaapurina ovat eritoten kiinnostaneet. 

Antiikkimuseon seireenipatsas.

Työyhteisön ihmiset ovat olleet ystävällisiä ja avuliaita. Uutena tulokkaana mukavaa ovat olleet työpaikan yhteiset lounashetket, jolloin kaikki lounasseuraa kaipaavat tietävät kokoontua klo 12 eväsleipineen kahvihuoneeseen. Lisäksi nuoret tutkijat kokoontuvat aina perjantaisin yhteisen aamupalan ääreen, kun kukin vuorollaan tuo leipomosta vähän paremman leivän lisukkeineen yhdessä nautittavaksi. Samantapaisia kokoontumisia ovat myös kuukausittain järjestettävät luentolounaat (yksi kertoo tutkimuksestaan noin puoli tuntia muiden lounastaessa, sitten keskustellaan noin 15 minuuttia), palaverit ja ”Shut up and write” -kirjoitusaamut Pomodoro-tekniikalla. Tällaisilla varsin pienillä yhteisillä käytännöillä on ollut iso merkitys muihin tutustumisessa ja uuteen paikkaan asettumisessa.  

Risskovin metsä.

Risskovin metsän laidalla sijaitseva uimapaikka.

Tanskassa vapaa-aikaa arvostetaan paljon ja harvoin näkee kollegoita kello neljän jälkeen työpaikalla viikonlopuista puhumattakaan. Tästä poiketen viime viikonloppuna vietettiin vuosittaista Revyy-juhlaa, jolloin opettajat ja opiskelijat esiintyvät yleisölle satiirinomaisissa näytelmissään. Naurun kohteeksi joutuivat/pääsivät paitsi opettajat ja opiskelijat itse, myös historian tapahtumat ja maailman meno ylipäätään. Vaikka omien vähäisten tanskan taitojeni vuoksi en kaikkia vitsejä täysin ymmärtänyt, oli kuitenkin hauskaa nähdä niin opettajien kuin opiskelijoiden heittäytyvän lavalla näyttelemisen, laulamisen ja tanssin pyörteisiin.

Omalla vapaa-ajallani olen tutustunut erityisesti kaupungin kulttuuritarjontaan, uinut meressä ja haahuillut metsissä. Näihin Aarhusissa tarjoavat hyvät puitteet lukuisat museot, taide -ja musiikkitapahtumat sekä meren läheisyys metsineen. Esimerkiksi taiteessa Marie Kølbæk Iversenin meri- ja paikallismytologioita käsitellyt ”New Atlantics” näyttely oli erityisen hieno, kun siihen eräänä iltana yhdistyi vieläpä musiikkiesitys Kunsthal Aarhusissa. Metsäkävelyn olen puolestaan usein yhdistänyt meressä uimiseen suositulla ulkoilualueella Risskovissa. Paljon on kuitenkin vielä nähtävää, koettavaa ja työtä tehtävänä Aarhusissa, joten kesäisen Suomessa vierailun jälkeen on mukava palata tänne, itsellekin jo vähän tutumpaan kaupunkiin.

Marie Kølbæk Iversenin näyttely ”New Atlantics” Kunsthal Aarhusissa.

Kirjoittaja: Marika Ahonen

The question of possible new revolutions is never far from thoughts when writing about the history of the French Revolution – but what kind, where, and whose? In their analysis of the French Revolution historian William M. Reddy writes of “emotional management” and “emotional refuge”¹ – how are today’s citizens managing emotions in the crossfire of compassion fatigue, apathy, and social media rage, and where do they find refuge in the time of the climate crisis?

Entangled with other wicked problems and obfuscated by wars and political crises, climate change remains an issue, which affects everyone and everything from decline of biodiversity to migration to collapse of civilization. It has become a human rights issue – and more than that: an existential multispecies community rights issue. ‘Are governments protecting their countries and citizens from climate change?’ thus becomes a central question in the relationship between the citizen and the state. What can citizens do if governments are failing in this task?

Civic courage?

Déclaration des droits de l’homme et du citoyen 1789 is one of the most lasting legacies of the French Revolution. Behind its values were Enlightenment ideas about the universality of human rights – the oft-quoted liberté, égalité, fraternité. In research on human rights, inequality is recognised as one of the driving forces behind societal instability.² In tyrannies the opportunities to participate in societal affairs and challenge the inequalities and perceived injustice are severely restricted, but for democracies civil rights are the founding principle.

Political scientists, Maria J. Stephan and Erica Chenoweth argue that nonviolent civil resistance appeals to a wider base of supporters than violent campaigns and can have significant impact because of its inclusivity.³ Today’s eclectic group of climate activists take a leaf out of the book of 1960’s civil rights movement and protest in the streets to raise awareness.

Nevertheless, human rights activism can prove problematic even in democracies. In the UK climate activists have been sent to jail for nonviolent protest⁴, which raises doubts about whether the state is committed to democracy and climate goals. Is defending the planet against multinational fossil fuel giants a criminal act or an act of civic courage – is the focus on protecting the profits of the shareholders or the land and its habitants?

Visions for planetary future

In the visions of sustainability research, possible futures oscillate somewhere between a systems change through degrowth and sustainability, and civilizational collapse. Professor of climate justice Naomi Klein and author Astra Taylor write that the “end times fascism” of oligarchs – exacerbating environmental destruction and waiting for the collapse sheltered by wealth – is a betrayal of one another as human beings on the most basic level.

As a solution, Klein and Taylor suggest regulation (e.g. in the form of international environmental laws to protect the planet; see Stop Ecocide International, or the study Carbon majors and the scientific case for climate liability, 2025⁵) and empathy (because it suggests that we as human beings have responsibility towards other human beings, the nonhuman world, and the planet we share).⁶

Compassionate action

Citizens are confronted with the question of rights once more, with added complexity and urgency. In the history of struggle for rights people have been excluded and abused in ways, which would now be seen as glaring human rights violations. Perhaps future historians will look at us and wonder how we could deny the rights of, and so casually practise systematic cruelty towards, nonhuman animals. One of the difficult questions to ask oneself is, knowing that it harms the environment and nonhuman animals, why do you choose to eat meat and drink milk?

Emphasis on multispecies and multidisciplinary approaches in research reflects the complexity of the environmental and societal problems. It also highlights the value of collaboration and conversation across divides.

A recent workshop, Multidisciplinary Approaches to Sustainability, organised by University of Turku and Åbo Akademi, sent participants off with the message to enable the potential of everyone from humans to nonhumans to create sustainable ways of living together on Earth. Perhaps this could be interpreted as seeking emotional refuge in compassionate action to bring about a sustainable ecological revolution.

Heidi Tähtinen (PhD student, Opera i periferin? Åbo och Paris som musik- och teaterstäder, 1790–1840, project funded by SLS)

1. Reddy, William M. The navigation of feeling. A framework for the history of emotions. Cambridge: Cambridge University Press, [2001] 2009.  ↩︎
2. See, e.g. Lynn Hunt, Inventing Human Rights: A history (2007); Colin J. Beck et al., On revolutions (2022); Walter Scheidel, The great leveler (2017). ↩︎
3. Stephan, Maria J., and Erica Chenoweth. Why Civil Resistance Works: The Strategic Logic of Nonviolent Conflict. International Security, vol. 33, no. 1, 2008, pp. 7–44. ↩︎
4. Gayle, Damien. Sixteen jailed UK climate activists to appeal against ‘unduly harsh’ sentences. The Guardian, 29 Jan 2025. ↩︎
5. Callahan, C. W., & Mankin, J. S. Carbon majors and the scientific case for climate liability. Nature (London), 640(8060), 893–901, 2025. Stop Ecocide International, Council of Europe Assembly Advances Historic Ecocide Treaty, April 14, 2025. https://www.stopecocide.earth/home . See also, Earth4All Survey and the Global Commons Alliance Survey, Ipsos UK, 2024. https://earth4all.life/global-survey-2024/ ↩︎
6. Klein, Naomi and Astra Taylor. The rise of end times fascism. The Guardian, 13 April, 2025. ↩︎

---

Ensimmäinen eurooppalaista sirkushistoriaa käsittelevä konferenssi 28.2.—2.3.2025 alkoi sirkushistoriallisella kävelykierroksella Lambethin ja Waterloon kaupunkipiireissä Lontoossa. Historiallisesti merkittävä auringon paiste sai lähes kaikki konferenssin 70 osallistujaa liikkeelle. Sirkustaiteen perustajien eli Philip ja Patty Astleyn taitoratsastusta sisältäviä näytöksiä nähtiin Thames-joen eteläpartaille rakennetuissa amfiteattereissa jo vuodesta 1768. Kuninkaallisen amfiteatterin läsnäolosta muistuttaa nykyään Zippo Circuksen lahjoittama muistolaatta puiston reunamalla.

Idea eurooppalaiseen sirkushistoriantutkimukseen suuntautuneesta konferenssista juontaa juurensa kahden vuoden takaiseen British Music Hall Societyn järjestämään konferenssiin, jonne pääsin puhumaan väitöskirjatutkimukseni naistaikataiteilijoista 1800-luvun loppupuolella. Kanssani samoja kiinnostuksen kohteita jakaneiden Charlie Hollandin (British Music Hall Society) ja Erik Åbergin (Tukholman taideyliopisto) visioimme, että sirkushistoria tarvitsisi oman konferenssin.

Idea kehittyi melko nopeasti sanoista teoksi. Charlien Hollandin, Erik Åbergin ja minun lisäkseni järjestelytoimikuntaan tuli mukaan myös Haarm van der Laan (Codarts Rotterdam). Konferenssin teemaksi ja esitelmäkutsun aiheeksi valitsimme sirkushistorian ja sirkuslajien alkutaipaleet eli vuodesta 1760 vuoteen 1860 asti (The Early Evolution of European Circus and its Disciplines, c1760s – 1860s). Huolimatta eurooppalaisesta näkökulmasta ja ikään kuin muistutuksena sirkuksen ylirajaisesta luonteesta, abstrakteja saapui Australiasta ja Pohjois-Amerikasta saakka. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen sirkushistorian konferenssi kiinnosti tutkijoita, museoalan edustajia, sirkusesiintyjiä ja alan harrastajia peräti 16 eri maasta.

Ensimmäisen päivän monipuoliseen ohjelmaamme kuului myös tutustuminen Lambethin kaupunkipiirin arkistoon, minne oli koottu näyttely englantilaisen sirkushistorian alkujuurista. Sirkushistoria konkretisoitui arkistossa myös materiaalisten objektien läsnäololla. Jongleeri Paul Cinquevallin (1859–1918) hopeinen tykinkuula ja Mongadors -sirkusryhmän käsinpunotut jongleerauskeilat koreilivat arvokkaasti lasivitriineissä, vaikka niitä aikanaan heiteltiin ja pudoteltiin päivittäin. Tutustuimme myös National Center of Circus Arts -insituutioon, Sheffieldin National Fairground and Circus Arts -arkiston esittelyyn ja katsoimme teatteriesityksen Philip Astleyn elämästä.

Esitelmät ja paneelikeskustelut pidettiin lauantaina ja sunnuntaina Cinema Museumin tunnelmallisissa tiloissa. Keynoten -puheen pitäjäksi valikoitui professori Vanessa Toulmin (University of Sheffield). Toulminin artikkeli sirkuksen ensimmäisestä daamista eli rouva Patty Astleystä oli ilmestyessään merkittävä avaus sirkushistoriantutkimuksen sukupuolihistorialliseen näkökulmaan. Professori Vanessa Toulmin avasikin konferenssin loistavalla puheellaan, missä esiteltiin Patty Astleyn vaarallinen ohjelmanumero hevosen selässä ja mehiläispesää hallitsevana kuningattarena. Toulmin kävi läpi myös niitä haasteita, joita tutkija kohtaa nimenomaan naisten historiaa tutkiessaan miesvaltaisella alalla.

Omasta mielestäni kiinnostavimmat luennot tulivat kuitenkin yllätyksellisesti Unkarista. Professori Kornélia Deres (ELTE Eötvös Loránd University) kertoi tutkimuksestaan naisten johtamista kiertelevistä eläinnäyttelyistä 1800-luvulla. Niin ikään professori Katalin Tellerin (ELTE Eötvös Loránd University) esitelmä sirkuspantomiimeista oli näkökulmaa avartava. Sirkuspantomiimit olivat osa lähes jokaista sirkusnäytöstä 1800-luvulla niin Euroopassa kuin Amerikassakin.
Oma esitelmäni käsitteli italialaisen sirkusryhmä Pazzianin vierailua Turussa vuonna 1835. Ryhmän tähtiesiintyjä, neiti Carolina Pazziani kutsui yläluokkaisen turkulaisyleisön omaan hyväntekeväisyysnäytäntöönsä Turun teatteriin, missä hän tanssi nuoralla ja jopa söi nuoran päälle katetun pöydän äärellä. Keskustelua herätti muun muassa Carolina Pazzianin kansalaisuus, tai lähinnä seikka oliko hän todellakin alkuperäinen italialainen vai esimerkiksi ranskalais-italialainen.

Konferenssipäivien päätteeksi The Ship -nimisessä pubissa nautittiin viiniä, olutta ja pitsaa iloisissa tunnelmissa sirkushistoriallisten keskustelujen sävyttäminä. Seuraavaa konferenssiakin ehdittiin jo suunnittelemaan vuodelle 2027. Yllättävästi jopa kolme instituutioita Tanskasta, Italiasta ja Alakomaista kertoi kiinnostuksestaan järjestää sirkushistoriallisia konferensseja. Todennäköisesti tapaammekin kahden vuoden päästä Tanskan sirkusmuseossa (Cirkusmuseet, Hvidovre), ja sen jälkeen Veronassa (2029) ja Rotterdamissa (2031).

Lisätietoja: https://circusconference.org/
Teksti: Pauliina Räsänen (FM, väitöskirjatutkija, Turun yliopisto, Koneen säätiö)

Philip ja Patty Astleyn kuninkaallisen amfiteatterin muistolaatta. Kuva: Pauliina Räsänen

Raitiotiet ja raitiovaunut, olivatpa ne sitten historiaa, nykyisyyttä tai tulevaisuutta, ovat olemassaolonsa aikana herättäneet kaupunkilaisissa suuria tunteita kaikissa niissä kaupungeissa, joihin niitä on suunniteltu ja rakennettu. Kaupunkiliikenteessä on kyse inventoinneista ja infrastruktuureista, joita suunnitellaan ja joista puhutaan usein teknokraattisessa hengessä. Ja kuitenkin usein se, mitä on vaikea laskea ja ennakoida eli se, kuinka kaupunkilaiset raitioteihin suhtautuvat ja miten he ottavat ne omakseen, vaikuttaa niiden käyttöön ja tulevaisuuteen mitä suurimmassa määrin. Kaupunkiliikenteen järjestäminen on yksi tulevaisuuden (ja nykyisyyden) kaupunkien suuria kysymyksiä, ja siksi onkin syytä pohtia myös sen kulttuurisia ja historiallisia jälkiä.

Raitiovaunut ovat kaupunkien rakkaita lapsia, joilla on monta lempinimeä. Tallinnassa niitä on kutsuttu muun muassa banaaneiksi ja krokotiileiksi. Sporat, ratikat, raitsikat, banaanit ja krokotiilit elävät jälkinä maisemassa, kielessä ja kaupunkikulttuurissa. Moniin kaupunkeihin, joista raitiovaunuverkostoja on purettu tai vaunuja vaihdettu uudempiin, on jäänyt aineellisia ja aineettomia muistoja. Turussa ei ole raitiovaunuille tai liikenteelle omistettua museota, mutta raitsikan muisto elää vahvasti visuaalisessa muistissa ja kaupunkipolitiikassa.

Nykyään Tallinnan raitiovaunuja on nimetty Viron historian henkilöiden mukaan. Kadriorgin puistoon kulkeva Ernst on saanut nimensä Ernst Jaaksonilta (1905−1998), joka työskenteli Viron Yhdysaltain konsulaatissa neuvostomiehityksen aikana. KUVA: Silja Laine.

Vuonna 2019 alkaneessa Euroopan Unionin HERA-verkoston rahoittamassa, kansainvälisessä PUTSPACE-hankkeessamme tarkastelimme julkista liikennettä  − ja erityisesti raitioliikennettä − eurooppalaisissa kaupungeissa. Olimme kiinnostuneita kaupunkilaisten kokemuksista, ja paneuduimme niin suunnittelun oikeudenmukaisuuteen kuin julkisen liikenteen affektiivisiin, aistimellisiin ja historiallisiin puoliin. Kaikessa kaupunkitutkimuksessa kulkeva vahva säie on kysymys siitä, kenelle kaupunki kuuluu ja kenen ehdoilla sitä rakennetaan ja muistetaan. Tämä kysymys kuuluu oleellisesti myös raitioverkoston historiaan.

Tutkimuskohteiksi PUTSPACESSA valikoitui paitsi linja-autoja, metroja ja raitiovaunuja myös tarinoita, muistoja ja tunteita. Eurooppalaisissa kaupungeissa ja eurooppalaisessa mielikuvituksessa raitioteillä ja raitiovaunuilla on erityinen paikkansa. Itse päädyin pohtimaan turkulaista raitsikkaa visuaalisuuden ja kulttuurisen muistin näkökulmasta. Näkökulmaani perustelin sillä, että turkulaisia raitioteitä on valokuvattu poikkeuksellisen paljon, ja valokuvia on käytetty paitsi muisteluun myös poliittiseen vakuuttamiseen siitä, että Turku on eurooppalainen kaupunki, johon raitiovaunut kuuluvat.

Hankkeemme, englanninkieliseltä nimeltään Public Transport as Public Space in European Cities: Narrating, Experiencing, Contesting, oli hyvin monitieteinen. Maantieteilijät ja sosiologit toivat mukaan teoreettista, yhteiskunnallista kritiikkiä ja globaalia otetta, kirjallisuustieteilijät kerronnan analyysiä, taitelijat visuaalista ja kokoavaa osaamista. Olin ryhmän ainoa historioitsija, ja tehtäväkseni jäi usein sekä menneisyydestä ja sen läsnäolosta muistuttaminen että menneisyyden kompleksisuudesta kertominen. Minulta kysyttiin usein historioitsijan näkemystä, mutta en aina osannut vastata, sillä eiväthän historioitsijatkaan ole yksimielisiä siitä, mikä menneisyydessä on tärkeää. Julkisen liikenteen historiaa voi tutkia talouden, infrastruktuurin, kaupunkisuunnittelun politiikan näkökulmista, kuten on usein tehty, mutta kulttuurihistorioitsijana minua kiinnosti pohtia julkista liikennettä osana kaupunkikulttuuria ja kaupungin kulttuurista muistia.

Kysymys siitä, millä tavoin kaupunkilaiset muistelevat purettuja raitioteitä, ei olekaan pelkästään turkulainen tai paikallinen. Turun raitsikan viimeiset raiteet purettiin vuonna 1972, samoihin aikoihin kuin raitioteitä purettiin muuallakin. Raitioverkostoaan purkava Turku oli osa globaalia ilmiötä, jossa raideliikennettä purettiin moottoriliikenteen tieltä. Maailmassa on parhaimmillaan ollut yli tuhat kaupunkia, jossa on ollut raitiotie, mutta 1980-luvun alussa niitä oli jäljellä enää kolmisen sataa. Turkua ei kuitenkaan yhdistä eurooppalaisiin kaupunkeihin vain purkamisen historia. Myös vahva historiatietoisuus ja muistamisen kulttuuri ovat eurooppalaisille kaupungeille ominaisia piirteitä.

Turkulainen raitsikka on osoittanut kulttuurisen elinvoimaisuutensa, sillä huolimatta siitä, että purkamisesta on jo yli 52 vuotta, sen muisto elää vahvasti nykypäivässä aina kansalaiskeskusteluista matkamuistoihin ja postikortteihin. Muistot ovat Turussa hyvin affektiivisia, minkä takia niillä on kulttuurista voimaa. 1980-luvulta alkaen maailmalla on puhuttu raitiotierenessanssista, jonka myötä raitioliikenne on kokenut uudenlaisen arvonnousun, ja raitioteitä on alettu rakentaa uudelleen sekä sellaisiin kaupunkeihin, jossa niitä ei aiemmin ollut, että sellaisiin, joista niitä on purettu. Juuri uudelleenrakentamisen prosesseissa kulttuurisella muistilla on tärkeä merkitys – ja siksi sitä on tärkeä tutkia.  

Kaupunkisuunnittelun näkökulmasta uuden raitiolinjan suunnittelu Turussa on kuitenkin saattanut kärsiäkin historian taakasta silloin, kun muistamisen sävy on kääntynyt nostalgiseksi, sillä nostalgiaa voi olla vaikea kääntää tulevaisuuspuheeksi. Turkulainen raitsikkahistoria ei silti ole pelkkää nostalgiaa, sillä raitioliikenteeseen ja sen loppumiseen kytkeytyy myös kaupunkiaktivismin sekä poliittisen keskustelun ja debatin historiaa. Raitiotieverkoston purkaminen ajoittuu 1970-luvulle, samoihin aikoihin, jolloin rakennussuojelu ja ympäristöliike vahvistuivat niin Turussa kuin muualla Euroopassa, ja jolloin kansalaiskeskustelu kaupunkitilasta sai aiempaa poliittisemman sävyn.

Aleksandra Ianchenko ja Silja Laine. Taustalla väitöstutkimukseen kuuluvia töitä, jotka olivat esillä väitöstilaisuudessa. Kuva: Saara Mildeberg.

Haastattelimme tutkimushankkeessa raitiotieharrastajia, keräilijöitä, entusiasteja ja aktivisteja Görlitzissä, Tallinnassa, Brysselissä, Kööpenhaminassa ja Luxemburgissa. Opimme, että raitioteiden ympärille ja niiden innoittamana on syntynyt paitsi politiikkaa ja aktivismia myös taidetta, kirjallisuutta ja elokuvia. Journal of Transport History -lehdelle toimittamassamme erikoisnumerossa Tram Closures Narrated, Experienced and Contested pohdimme yhdessä Adam Borchin ja Jason Finchin kanssa raitioverkostojen sulkemista ja niiden muistamista kirjallisuudessa, elokuvissa ja valokuvissa (https://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/00225266241263468).

PUTSPACEN jäseniltä on syntynyt monenlaisia tieteellisiä ja taiteellisia tuotoksia aina viime aikoihin asti. Onnistuneissa tutkimushankkeissa mukana olleet tietävät, että yhteistyö kantaa, julkaisuja tehdään ja ideoita syntyy vielä kauan sen jälkeen, kun hanke on virallisesti päättynyt. Viimeksi oli syytä juhlaan vuoden 2024 lopussa, kun Aleksandra Ianchenko puolusti taiteellista ja humanistista tutkimusta yhdistelevää väitöskirjaansa Estranging Trams − Atmospheres of Trams in Art Tallinnan yliopistossa (https://www.etera.ee/zoom/203137/view?page=11&p=separate&tool=info&view=0,0,2079,2953). Väitöskirjassa pohdittiin taiteen ja tutkimuksen keinoin, mikä on se ”tram factor”, joka tekee raitiovaunun tunnelmasta ja matkustuskokemuksesta niin ainutlaatuisen.

Maailmalla kiertää myös PUTSPACE-hankkeen tutkimuksen pohjalta tehty julkisen liikenteen historiasta kertova Rabbits and Rail -näyttely, joka oli ensin esillä Brysselissä (Les Halles Saint-Géry), sitten Viron liikennemuseossa Varbusessa, Padovan yliopiston maantieteen museossa sekä Münchenin Deutsches Museumissa. (Näyttelystä tehtiin myös monikielinen verkkoversio: https://putspace.eu/rabbits-and-rails/)

Rabbits and Rails -näyttely Brysselin Les Halles Saint-Géryssa. Kuva: Aleksandra Ianchenko.

Tutkimuksen ja julkaisujen myötä aloimme ymmärtää, kuinka vähän kaupunkiliikenteen kulttuurihistoriaa on tutkittu, ja kuinka tärkeää on tarkastella infrastruktuureja kulttuurisesta näkökulmasta. PUTSPACE-hankkeessa pääsimme alkuun, mutta työ jatkuu ja työsarkaa riittää.

Kirjoitan tätä Donald Trumpin toisen presidentinkauden toisena päivänä. Yalen yliopistossa vaikuttava historioitsija Timothy Snyder on useaan otteeseen – mukaan lukien kirjoissaan On Tyranny (2017) ja Road to Unfreedom (2018) todennut Yhdysvaltojen liukuneen kohti fasismia Trumpin ensimmäisen kauden aikana. Nyt toisen kautensa myötä Trumpilla on ennennäkemätön ote niin republikaanisesta puolueesta kuin Yhdysvalloista kansakuntana. Tämä heijastuu vääjäämättä myös Eurooppaan, jossa uusoikeistolaiset liikkeet ja puolueet testaavat jatkuvasti demokratian rajoja. Autoritaarinen vallankäyttö on taas huudossa länsimaissa.

Suomessa fasismin ja äärioikeistolaisuuden perintö on viime vuosina muutenkin ollut laajan keskustelun ja tutkimuksen kohteena, ja sen yhteydet sotien perintöön, kansallisuusaatteeseen ja populistisiin ääri-ilmiöihin ovat olleet paljon esillä. Tutkimus ja keskustelu on kuitenkin pääasiassa kiinnittynyt poliittiseen ja yleiseen historiaan. Siksi onkin erityisen hienoa, että Koneen Säätiö on rahoittanut johtamani hankkeen Fasismin lumo ja affektiivinen perintö suomalaisessa kulttuurissa (2021–2025). Tämän monitieteisen tiedettä ja taidetta yhdistävän projektin tarkoituksena on ollut keskittyä suomalaisen fasismin toisen maailmansodan jälkeiseen kulttuuriseen perintöön ja erityisesti sen affektiivisuuteen. Historiakulttuurisessa mielessä aineistomme ylettyvät aina Suomen itsenäistymistä edeltävään aikaan ja kansallisvaltiomme rakennuspalikoihin.

Suomessa affektiivisuuden, ruumiillistettujen tunteiden, avulla fasistisen materiaalin kierrätys on synnyttänyt tunneilmaston, jossa isänmaallisuuden, patriotismin, fasismin ja kansallisuusaatteen eri ilmenemismuodot sekoittuvat keskenään. Tutkimushankkeemme analysoi tätä vyyhteä esimerkiksi tarkastelemalla aiheeseen liittyviä lehtiaineistoja, elokuvia, musiikkia, sarjakuvia ja dokumentteja. Olemme ennen muuta kiinnostuneita siitä, millaisia fasismin perintöön liittyvät affektiiviset strategiat ja niiden ilmenemismuodot – pelko, inho, mahtipontisuus, koomisuus, parodia, groteski – tutkituissa aineistoissa ovat ja miten niillä vaikutetaan vastaanottajiin.

Projektissa on mukana kulttuurihistorioitsijoita (dosentti Kari Kallioniemi ja allekirjoittanut), musiikkitieteilijöitä (dosentti Petri Kuljuntausta, FT Anna-Elena Pääkkölä ja FM Susanna Waldén-Antikainen) ja folkoristi (FT Aila Mustamo). Osittain nämä tieteenalat ja roolit limittyvät ja toimivat vuorovaikutteisesti. Olemmekin projektin aikana pyrkineet aidosti monitieteiseen analyysiin ja tutkijoiden käsitteelliseen vuorovaikutukseen, ennen muuta yhteisillä artikkeleilla, toimitustöillä ja tapahtumilla. Tutkimusryhmämme on tarkastellut muun muassa suomalaisen natsismin esoteriaa, eksploitaatiota populaarimusiikissa, kansallissosialistista black metal -musiikkia, antropologi Yrjö von Grönhagenin yhteistyötä ja perinnekeruuta kansallissosialistisen Ahnenerbe-järjestön kanssa, äärioikeistoon liittyviä dokumentteja sekä säveltäjä Yrjö Kilpisen yhteistyötä kansallissosialistien kanssa.    

Projektimme tekee toistaiseksi ainutlaatuiseksi sen kiinnittyminen taiteelliseen työskentelyyn.   Työpajoissamme tutkimusmateriaalit ja niiden tulkinta ovat generoineet taiteellisten esityksien sisältöjä. Fasismin affektiivisen perinnön purkaminen onkin projektissa tapahtunut osin esitystaiteen keinoin.

Teatteriohjaaja Fiikka Forsman, pukusuunnittelija Jaana Kurttila, valosuunnittelija Eero Erkamo ja äänitaiteilija Petri Kuljuntausta ovat hankkeen kuluessa tehneet sisällöllistä ja paikoin haastavaa yhteistyötä tutkiakseen taiteen keinoin fasismin affektiivisuutta. Yhdessä tuottaja Anja Lapin, viiden näyttelijän, Turun Syntetisaattoriseuran Oopperaorkesterin ja hankkeen tutkijoiden kanssa tuotettiin yleisöä osallistava esityssarja He sanoivat: rajat kiinni. Nimellä viitattiin alun perin oikeistolaiseen retoriikkaan Syyrian pakolaiskriisin yhteydessä, mutta siitä tuli Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja Suomen suljettua itärajansa entistäkin ajankohtaisempi.

Itse kokeileva esityssarja toteutettiin yhteistyössä turkulaisen Tehdas Teatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja turkulaisen Aboagora. Between Arts and Sciences -symposiumin kanssa. Esityksissä muutettiin nämä esiintymistilat kriittisiksi ja affektiivisesti haastaviksi suomalaisen fasismin kohtaamispaikoiksi.

Tieteellisen analyysin jatkotyöstö taiteen keinoin paitsi popularisoi projektin tutkimusteemoja, myös asetti ne uuteen ja yllättävään tulkintakehykseen, jossa myös yleisö pääsi mukaan purkamaan ja prosessoimaan affektiivisia kokemuksiaan.   

Tällä hetkellä esityssarjan pohjalta työstetään pitempää teatteriesitystä, joka saanee ensi-iltansa joko 2025 tai 2026. Tervetuloa kun aika koittaa!

Lisälukemista

Tampereen Työväen Teatterilla toteutetun osuuden myötä toteutui myös taustoittava artikkeli Helsingin Sanomiin: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009728533.html

Projektin tieteellisestä puolesta voi lukea lisää esimerkiksi toimittamastamme Kulttuurintutkimus-lehden teemanumerosta 1/2024 ”Fasismin ja populismin lumo”, jota kävimme nyt tammikuussa 2025 esittelemässä myös Helsingin Tieteiden yössä. Artikkelit ovat luettavissa ilmaiseksi verkossa: https://journal.fi/kulttuurintutkimus/issue/view/11030

Kirjoittaja: dosentti Kimi Kärki (kulttuurihistoria, Turun yliopisto & kulttuurinen musiikintutkimus, Taideyliopiston Sibelius-Akatemia)