Tänä syksynä matkustin International Conference of Romanticism (ICR) konferenssiin Colorado Springsissä, Yhdysvalloissa 20–23 lokakuuta 2016. Konferenssin teemana oli Halloween-aikaan sopivasti The Dark Side of Romanticism ja osallistujia oli vajaat 200. Romantiikan aikakauden pimeään puoleen keskittynyt konferenssi tarjosi läpileikkauksen yhdysvaltalaisen romantiikkatutkimuksen nykysuuntauksiin: perinteisempien näkökulmien ohella posthumanismi, antroposeeni ja eläintutkimus olivat vahvasti edustettuina erityisesti nuoremman tutkijakunnan esityksissä. Kuten ohjelmakirjasta on luettavissa, paneelien aiheet vaihtelivat runoudesta uskontoon ja filosofiaan, sukupuolihistoriasta goottimusiikkiin, ja jopa matemaattiselle infinitesimaalilaskennalle oli omistettu oma sessio. Erityisesti mieltäni lämmitti tavata legendaarinen Frederick Burwick (UCLA), joka on tutkinut romantiikkaa jo 1960-luvulta alkaen ja julkaissut esimerkiksi romanttisesta groteskista. Vaikka konferenssin painopiste oli brittiläisessä ja yhdysvaltalaisessa romantiikassa, myös saksalaista romantiikkaa tutkitaan selvästi aktiivisesti Atlanttin toisella puolella.

Oma esitelmäni oli neljästä erillisestä istunnosta koostuneessa paneelissa Dark Automata. Otsikoin esitelmäni Of Mice and Machines: Posthumanist Reading of E. T. A. Hoffmann’s “Nutcracker and the Mouse King”, käsitellen automaatin teemaa E. T. A. Hoffmannin sadussa “Pähkinänsärkijä ja hiirikuningas”. Romantiikan aikakautta jäsennetään usein biologisten eliöiden ja koneiden vastakkainasettelun kautta, mutta ainakin Hoffmannin tarinassa tämä asetelma on käännetty päälaelleen. Orgaaniset hiiret edustavat pahoja voimia mekaanisen pähkinänsärkijän johtaessa tinasotilaiden vastarintaa. Automaattien teema tulee tarinassa esiin erityisesti mekaanikko Drosselmeyerin monitulkintaisessa hahmossa. Esitelmäni on osa post doc -hankettani Posthuman Romanticism: Nonhuman Agency in the Romantic Era 1800–1840, jota rahoittaa Jenny ja Antti Wihurin Rahasto.

1,8 kilometrin korkeudessa sijaitseva Colorado Springs tarjosi tietenkin sopivan näyttämätön romantiikan aikakauden ruotimiseen, sillä Colorado Collegen seminaarisalien ikkunasta aukesi mieltä kohottava näkymä yleville Kalliovuorille. Yhdysvalloissa romantiikkatutkijat myös uskaltavat olla romanttisia. Konferenssin päätösillallista seurasi Halloween-hengessä järjestetyt Monster Ball -naamiaiset, jossa oli tilaisuus nähdä tutkijakollegoita pukeutuneena hirviöiksi!

Olen aina halunnut matkustaa Uuteen-Englantiin. Olen tahtonut nähdä alueelle tyypillisten rakennusten sävyttämät rannikkokaupungit ja kokea niiden lovecraft-henkisen tunnelman. Toiveeni toteutui keväällä, kun lähdin viikoksi keräämään aineistoa väitöskirjaani varten Nantucketin saarelle Massachusettsiin. Näin kylän reunalla sijaitsevia vanhoja hautausmaita, lyhtyjen valaisemia mukulakivikatuja ja noitatalojen kaltaisia rakennuksia, jotka todella toivat H. P. Lovecraftin mielenmaiseman konkreettisesti silmien eteen. Tunnelma vahvistui öisin, kun hiljaisuuden rikkoi vain kaukaa kantautuva konnien kurnutus, tai niinä päivinä kun koko saari oli sankan sumuverhon peitossa.

Nantucket Historical Associationin minulle tarjoama tutkijaresidenssi oli unelmieni täyttymys. Rakennus ei ollut mikä tahansa moderni hökkeli, vaan juuri sellainen 1700- ja 1800-lukujen vaihteen federal-style talo, jollaisessa olen nuoruudestani asti halunnut asua. Tämä Thomas Macy -house, jota asutin yksinäni koko matkani ajan, oli alkujaan saarella asuneen Valentine Swainin vuonna 1770 rakennuttama talo. Erilaisten perimyskoukeroiden jälkeen se siirtyi 1820-luvun lopulla saarelaisen kveekarijohtaja ja kauppias Thomas Macyn ja hänen puolisonsa Eunicen kodiksi. Macyt tekivät taloon merkittäviä rakenteellisia uudistuksia 1830-luvulla, jolloin saarelaisten pääelinkeinona harjoittama valaanpyynti eli kulta-aikaansa. Tuolloin rakennus sai nykyisen kauniin ulkomuotonsa, eikä siellä ole sen jälkeen tehty muita mullistavia uudistuksia. Talo pysyi Macyn suvulla yli vuosisadan kunnes se sai uudet omistajansa. Lopulta talo lahjoitettiin Nantucketin historialliselle yhdistykselle 1980-luvulla.Talossa tiivistyi siis yli kahden vuosisadan monikerroksinen historia, mikä oli äärimmäisen kiehtovaa. Aivan kuin olisin asunut museossa mutta ilman tarkkoja rajoituksia ja ympärillä pyöriviä turisteja.

Thomas Macy -house

Eri puolilla taloa kulkiessani en voinut välttää ajatusta siitä, mitä kaikkea sen seinät ja ikivanhat huonekalut olivat todistaneet. Ne olivat nähneet sukupolvien syntyvän ja katoavan. Ne olivat myös todistaneen lukuisten vierailijoiden käyntiä talossa. Näistä kuuluisin oli ollut kirjailija Herman Melville, jonka uskotaan ruokailleen talossa Thomas Macyn vieraana 1850-luvulla. Ajattelin asiaa usein seistessäni tuon ruokailuhuoneen kynnyksellä. Oli helppo kuvitella Melville istumaan yhteen ruokailupöydän tuoleista kuuntelemaan tarkasti Macyn kertomuksia saaresta ja siihen liittyvistä tarinoista. Melvillehän kävi saarella juuri keräämässä inspiraatiota kirjoilleen, joista mainittakoon esimerkinä 1850-luvulla julkaistu Moby Dick.

Muiden uuden englannin maamerkkien tapaan talo suorastaan hohkasi lovecraft-henkistä tunnelmaa. Saarelle iskevien kovien tuulenpuuskien voimasta se kitisi ja natisi, mikä antoi vaikutelman kuin talo eläisi omaa elämäänsä. Välillä ovet aukenivat itsestään. Eräänä yönä käydessäni talon alakerrassa huomasin lattialautojen välistä loistavan aavemaisen valon. Jostain syystä kellarin valaisin oli päällä ja sen hehku kajasti himmeästi lattialankkujen välistä pimeään käytävähalliin. Tunnelma talossa oli siis toisinaan hyvin aavemainen. Myöhemmin kuulin, että talossa on usein nähty kummituksia. Vaikka olin asunut talossa jo tovin ja olin tottunut sen ääniin ja liikkeisiin, tieto kummittelusta sai minut pysymään hereillä läpi viimeisen talossa viettämäni yön.

Jälkikäteen on ollut mielenkiintoista pohtia, miten tiiviisti tunnelma, historia ja erityisesti yksityiskohtaiset tarinat ovat sidottuja niitä ympäröivään materiaan, joka yhä seisoo pystyssä, muistuttamassa menneistä ajoista. Materia siis todella merkitsee. Thomas Macyn vanha kotitalo oli kuin iso historiaopus. Se huokui muistoja menneisyydestä. Talossa leijuva ikääntyneen materian tuoksu, esineet ja rakennuksen koko rakenne kertoi sen selkeästi.  Yhtä lailla talo oli myös aavemainen kuten niin monet muutkin vanhat rakennukset. Missä muualla aaveet asuisivatkaan kuin vanhoissa paikoissa, sidoksissa vuosikausia vanhaan materiaan? Paikan ja esineiden merkitys on siis äärimmäisen tärkeä, ja kun ne poistetaan, mitä jää jäljelle? Monissa tarinoissa esimerkiksi aaveet katoavat, kun taloon tehdään perusteellinen remontti. Aivan kuin vanhojen seinälevyjen mukana katoaisivat niissä majailleet henget. Samalla katoavat tietysti myös vanhan materian luoma tunnelma ja sen todistama monikerroksinen historia. Vaikka esimerkiksi rekonstruoitu museo voi luoda vaikutelman alkuperäisestä tilasta, ei kyse ole kuitenkaan enää autenttisuudesta.

Kaiken kaikkiaan Nantucketissa viettämäni aika oli unelmien täyttymys. Näin ja koin juuri sen, mitä olin aina halunnut. Toisin sanoen tietyn paikan, johon olen mielessäni sitonut paljon merkityksiä. Thomas Macyn talossa viettämäni aika oli upea kokemus, vaikkakin hieman pelottava. Uskon, että nantucketilaiset ovat myös rakennuksestaan ylpeitä. Sen sisältöä ei ole täysin modernisoitu, kuten niin monen muun vanhan rakennuksen, jotka seisovat uhmakkaasti sen vierellä saaren keskustan vanhalla pääkadulla. Tässä mielessä se muistuttaa huomattavasti yksityiskohtaisemmin Nantucketin loiston päivistä 1700- ja 1800-luvun vaihteessa, kun saari oli vielä maailman valaanpyynnin keskus.

Kirjoitus on uudelleenjulkaisu 1.7.2016 kirjoitetusta blogitekstistä Maarit Leskelä-Kärjen ja Otto Latva blogissa Sillä tavalla olemme täällä 

Akateeminen verkostoituminen, poikkitieteellisyys ja yliopisto-ja oppiainerajat ylittävä yhteistyö ovat tämän päivän iskusanoja. Suomen Historiatieteiden valtakunnallisen tohtoriohjelman lopetettua vuodenvaihteessa toimintansa historian tohtorikoulutettaville ei jäänyt pysyvää tahoa, jonka kautta eri yliopistojen tutkijat pääsisivät tutustamaan toisiinsa ja vaihtamaan ajatuksia tutkimuksen teosta.

Silti kiinnostus muissa yliopistoissa tehtävään tutkimukseen on suurta. Muutaman ihmisen aloitteesta lähti idea järjestää Akateemiset sokkotreffit maanantaina 5.9.2016 Turun ja Helsingin yliopiston historia-aineiden tohtorikoulutettaville.  Aamulla helsinkiläiset vieraamme saivat Panu Savolaisen johdolla tutustumiskierroksen yliopistomme kampukselle ja sen historiaan. Seuraavana oli vuorossa lounastapaaminen professorien Hannu Salmen (kulttuurihistoria), Leila Koivusen (yleinen historia) ja Timo Myllyntauksen (Suomen historia) kanssa. Tämän jälkeen alkoi virallinen osuus Sirkkalassa. Seuraleikkien lomassa pienryhmiin jaetut osallistujat esittelivät omaa väitöstutkimustaan ja sen teemoja. Turun yliopiston tutkimusverkostot IIPC, AHA, TUCEMEMS ja SELMA esittelivät omaa toimintaansa sekä saimme kuulla Animal Agency in Human Society ja MIRACLE tutkimushankkeista. Lisäksi päivän aikana keskusteltiin laajasti eri yliopistojen käytännöistä. Virallisen osuuden jälkeen iltaa jatkettiin Vanhan Raatihuoneen kellarin hämyisessä tunnelmassa.

Vanha Raatihuone. Kuva Henna Karppinen-Kummunmäki

Tapahtuma sai paljon positiivista palautetta ja yhteenvetona voi todeta, että tällaisia tilaisuuksia tarvitaan ehdottomasti lisää. Tällä kertaa edustettuna olivat vain Turku ja Helsinki, joten myös muiden yliopistojen mukaantulo olisi suotavaa. Tulevaa yhteistyötä varten Facebookiin perustettiin ryhmä Valtakunnallinen historian tohtorikoulutettavien kahvihuone, johon kaikki historian tohtorikoulutettavat ovat tervetulleita.

Tapahtuman järjestelytoimikuntaan kuuluivat kulttuurihistorian tohtorikoulutettavat Niina Lehmusjärvi, Annastiina Mäkilä, Liisa Lalu, Mari Tiihonen, Reetta Sippola sekä Henna Karppinen-Kummunmäki.

Kulttuurihistorian oppiaineen teemavuosikymmen on tänä vuonna ollut 1980-luku. Vuosikymmenen tiimoilta järjestämme syksyllä Turun kaupunginkirjaston kanssa luentosarjan, jossa tutkijat ja aikalaisäänet risteilevät samaan aikaan lähellä olevan ja jo kaukaiselta tuntuvan aikakauden äärellä. Kaikille avoimen luentosarjan tarkemman ohjelman ja muut tiedot löydät täältä: https://blogit.utu.fi/80luku/

Ennen luentosarjan alkua voit virittäytyä aikakauteen seuraamalla keväistä seminaariamme Ytimen varjossa. 30 vuotta Tsernobylistä verkon kautta. Seminaarin kaikki puheenvuorot ovat kuultavissa ja katsottavissa seuraavien linkkien takaa.

Ytimen varjossa – aamupäivä, seuraa tästä

10.00 Tervetuloa, professori Hannu Salmi

10.15 ”Tshernobyl: glasnostin koetinkivi”. Ylen entinen Moskovan-kirjeenvaihtaja Yrjö Länsipuro

10.45 ”Kohti atomin loistoa. Vuosikymmenet atomi-innostuksesta toimiviin ydinvoimaloihin”. Tutkija, FT Petri Paju

11.15 ”Tšernobyl ja kylmä sota”. Vanhempi tutkija, dosentti Sari Autio-Sarasmo:

11.45 ”Sellafield, Harrisburg, Chernobyl, Fukushima… Kraftwerk ja moderni riskiyhteiskunta”. Erikoistutkija, dosentti Pertti Grönholm

Ytimen varjossa – iltapäivä, seuraa tästä

13.00 ”Eläinten valtaama Tsernobyl”. Lehtori, dosentti Timo Vuorisalo

13.30 ”S.T.A.L.K.E.R: peli intermediaalisuuden varjossa”. Yliopistonlehtori, dosentti Petri Saarikoski

14.00 ”Sosnovyi Bor, rakastettuni. Kylmän sodan varjot ja 2010-luvun geopolitiikka Suomenlahdella”. Kirjailija Jani Saxell.

15.00–16.30 Paneelikeskustelu, pj: Pertti Grönholm (Eero Patrakka, Atomiteknillinen seura, Tarja K. Ikäheimonen, STUK, Yrjö Länsipuro, Jani Saxell)

Kuva: Mads Eneqvist 20.4.2009 www.flickr.com/creativecommons

Always fighting/Always fighting with yourself/If I were France/And you were Germany/What an alliance that would be (Julian Cope, Strasbourg, 1984)

Brittimuusikko Julian Cope käytti kylmän sodan kuumimpina vuosina Ranskan ja Saksan historiallista suhdetta symbolina rakkauslaulussaan, jonka kaltaista olisi mahdotonta kuvitella enään kirjoitettavaksi tänä päivänä. Brexit-äänestyksen lopputulos juhannuksena 2016 kertoi ainakin Englannissa surullista kieltään siitä, kuinka tämän laulun ajatuksellinen alkuperä oli tyystin unohdettu.

Vieraillessani kesälomamatkalla Luxemburgissa ja sen ympäristössä, Ranskan ja Saksan historiallisen suhteen vuoksi syntynyt Euroopan unionin idea muuttui hetkessä todeksi ympärilläni. Matkalla I maailmansodan yhden verisimmän taistelun mausoleumille – L’Ossuaire Douaumontille, https://en.wikipedia.org/wiki/Douaumont_Ossuary – sinne vievän moottoritien varrella olevaan kahvilaan astuttiin valtavan valokuvan alta, jossa Helmut Kohl (Saksan liittokansleri 1982-1998) ja Francois Mitterrand (Ranskan presidentti 1981-1995) pitivät toisiaan kädestä tuon monumentin edessä.

Valtavan nekropoliksen lasiseen kellarikerrokseen oli kerätty noin 150 000:n tunnistamattomaksi jääneen sotilaan luut, jotka tuijottivat turisteja ensimmäisen kerroksen pikkuruisista ikkunoista.

“Minä siis vilkaisin huoneeseen, kryptaan, joka oli pullollaan ihmisten jäännöksiä. Luita. Reisiluita, lapaluita, sormia, kylkiluita, leukoja, sääriluita, polvilumpioita, selkänikamia, jalka joka oli vielä rikkinäisessä saappaassa, pääkallo, jonka ammottavaan suuhun hämähäkki oli kutonut ohuen verkkonsa hammasrivien väliin.” (Englund 1991: 108-109)

Verdunista pohjoiseen, viitisenkymmentä kilometria Luxemburgin rajakaupungista Echternachista itään sijaitsee Trier, nykyään alueen erityisen vilkas shoppailukeskus ja Karl Marxin syntymäpaikka. Täällä Marx oli saanut innoituksen radikaaliromantiikalleen, jonka yhtenä halveksunnan kohteena oli 1800-luvun eurooppalainen konservatiivinen uskonnollisuus ja poroporvarillinen patriotismi, jonka järkyttävä lopputulema osaltaan myös I maailmansota oli. Reininmaan vanhimman kaupungin tukahduttavasta hengellisestä perinteestä kertoi murheellisena jo Goethe pistäydyttyään siellä vuonna 1793:

“Muuriensa keskellä tuo kaupunki huokaa kuin raskaan taakan, ei, vaan sorron alla. Trier suorastaan pullistelee kirkkoja, kappeleita, luostareita ja pappisseminaareja ja erilaisille ritari- ja munkkikunnille kuuluvia pää- ja sivurakennuksia, eivätkä luvussa ole silloin vielä mukana nunna- ja kartusiaaniluostarit eivätkä lukemattomat luostarikoulut’ (Wheen 2000: 21)

Vuonna 2016 tämä hengellinen perinne oli saanut väistyä sodanjälkeisen konsumerismin tieltä ja vain roomalaisaikainen osa säilynyttä kaupunginmuuria ja Karl Marxista tehty videotaideteos Marxin syntymäkodissa, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10209503432920708&set=a.10200744917243290.1073741826.1172953203&type=3&theater, olivat muistuttamassa meitä alueen yllä lepäävästä historian painolastista.

Goethen ohella suuri eurooppalainen kirjailija, Victor Hugo, ikuisti vesivärimaalaukseen Schengenin linnan tornin, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10209508370564146&set=a.10200744917243290.1073741826.1172953203&type=3&theater, vieraillessaan 1871 tuossa luxemburgilaisessa rajakaupungissa, jolla on yhteinen raja niin Saksan kuin Ranskan kanssa. Tästä syystä siellä solmittiin 1985 alustava Schengenin sopimus, Euroopan Unionin vapaata kauttakulkua edistänyt asiakirja, jota on viime aikoina kyseenalaistettu ehtimiseen ympäri maanosaa. Brexitin jälkeinen juhannusaamu 24.6.2016 valkeni Schengenissä harmaan surumielisissä tunnelmissa, jota korostivat puolitankoon vedetyt EU:n liput, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=10209503438080837&set=a.10200744917243290.1073741826.1172953203&type=3&theater. Lohdutuksena EU:n virallinen matkamuistomyymälä myi vielä Schengen-sopimuksen kunniaksi tehtyä valkoviiniä ja erinäisiä luxemburgilaisia EU-lipulla varustettuja snapseja.

Sen ohella, että Luxemburg oli yksi ensimmäisistä YK:n jäsenvaltioista, se oli myös yksi ensimmäisiä EU:n perustajavaltioita. Ennen tätä sen yli olivat jyränneet niin natsien kuin liittoutuneiden sotajoukot ja vaikka EU-kriittistä turistia ärsyttävät Luxemburg Cityssä kohoavat korskeat EU-hallintopalatsit, löytyy sieltäkin sotilashautausmaita muistuttamaan miksi unionin kaltaista liittoutumaa ryhdyttiin puuhaamaan toisen maailmansodan jälkeen. Luxemburgissa ja sen ympärillä kulkiessa ymmärtää mistä Eurooppa on pohjimmiltaan rakennettu. Erilaisista paikallisuuksista ja kulttuurisista kohtaamispisteistä, joissa kansallisvaltioiden väliset erot ja rajat liudentuvat. Voisiko tämä olla liittovaltion ja kansallisvaltioiden sijaan – ainakin kulttuurisessa mielessä – Euroopan idea, jonka avulla sen asukkaille myydään uskottavampi kuva unionin toteuttamiskelpoisuudesta.

Euroopan, ja eritoten Ranskan, nykytodellisuuden tarkastelu jatkui edelleen EPCA:n (European Popular Culture Association) Pariisisssa 20-22.7. pidetyssä konferenssissa EUPOP Paris 2016, https://www.facebook.com/photo.php?fbid=1113990458685225&set=pcb.1113990858685185&type=3&theater, jossa oli paikalla myös ilahduttavan runsas osallistujajoukko Turusta ja kulttuurihistorian oppiaineesta. Valitettavasti yksi pääpuhujista oli peruuttanut tulonsa vedoten Nizzan heinäkuiseen terrori-iskuun (Pariisin ja Brysselin aiemmat terrori-iskut verottivat varmasti osaltaan erityisesti amerikkalaisten osallistujien määrää), konekiväärein varustetut sotilaat tarkkailivat valppaina Pariisin turistikohteita ja moni britti oli hämmentynyt ja ahdistunut Brexit-äänestyksen lopputuloksesta: ‘We are getting back to the Dark Ages’.

Tästä huolimatta Euroopan populaarikulttuurin tutkimuksen yhdistyksen missio eteni ja toivottavasti myös ajatus siitä, mitä eurooppalaisuus ja eurooppalainen (populaari)kulttuuri on. Itselläni oli kunnia toimia konferenssin yhtenä keynote-puhujana otsikolla ‘Englishness, Pop and Post-War Britain’. Esitelmässä kävin läpi ajatuksia siitä, miten englantilaiset ovat kuvitelleet, kommentoineet ja kritisoineet brittiläisen popmusiikin avulla identiteettiään toisen maailmansodan jälkeen. Lopetin esityksen pohdintaan siitä, miten englantilaisen laulaja-lauluntekijä Polly Jean Harveyn levyä Let England Shake (2011) on tulkittu kommenttina Britannian historian ja minäkuvan ongelmista.

Niin I maailmansodan kuin britti-imperiumin militaristinen perinne – jonka voi katsoa periytyvän aina Englannin sisällissodan ajoilta 1600-luvulta – on P.J.Harveyn radikaalin musiikillisen luennan kohteena. Eräät arvioijat ovat levystä puhuessaan ottaneet esiin ranskalaisen filosofin Jacques Derridan käsitteen ’hauntology’, jonka mukaan Euroopan vanhat aatteelliset ’haamut’ – taistelu palkkatyöstä, marxismi, kansallisuusaate ja uskonnollinen perintö – palaavat takaisin vainoamaan EU:ta (ja Britanniaa). Erityisesti sen neoliberaalia agendaa, joka on kylmän sodan jälkeisessä maailmassa jättänyt Euroopan historian merkitykset populististen poliitikkojen ja nostalgian selitettäviksi.

P.J.Harveyn Englanti on samanaikaisesti hypnotisoitunut menneisyydestään ja sen haamujen kiusaama. Tässä hypnoosissa toteutui Brexit, jonka mukaan EU ei tarjoa mitään ratkaisumalleja Euroopan kansakuntien itsemääräämis- ja määrittelyoikeuksille. Miten Eurooppa ja Britannia kohtaavat tästä eteenpäin nämä haamunsa? https://www.youtube.com/watch?v=I2Qlb0qFLFE

Lähteet

Cope, Julian, World Shut Your Mouth, 1984.

Derrida, Jacques, Spectres of Marx, alkup. Spectres de Marx, 1994, London, Routledge.

Harvey, P.J., Let England Shake, 2011.

Englund, Peter: ‘Verdunin taistelukenttä’, teoksessa Menneisyyden maisema, Helsinki, WSOY, 1991, 91-109.

Wheen, Francis, Karl Marx, 2000, Keuruu, Otava.

Kansainvälinen, monitieteinen oma/elämäkerrallisen tutkimuksen seura IABA (International Autobiography Association) järjestää globaalin konferenssin joka toinen vuosi eri puolilla maailmaa. Vuonna 1999 perustetun järjestön ensimmäinen konferenssi oli Pekingissä, ja sen jälkeen se on kokoontunut mm. Hawaijilla, Kanadassa ja Englannissa. 2010-luvulla järjestö on saanut alajärjestöjä alueellisista seuroista, joista aktiivisin on vuodesta 2011 ollut IABA-Europe. Osallistuttuani useampaan Eurooppa-osaston konferenssiin, olin nyt ensimmäistä kertaa globaalissa konferenssissa. Ja kokemus oli ikimuistoinen.

Suomalaiset delegaatit, Turun yliopiston kulttuurihistorioitsija Kimi Kärki ja kirjallisuustieteilijä Hanna Meretoja yhdessä Clare Brantin (Life-writing centre, King’s college) kanssa yliopiston vanhalla kampuksella.

Kyproksen jaetun saaren jaettuun pääkaupunkiin Nicosiaan järjestetty konferenssi kokoontui teeman Excavating Lives alle. Teema sopi konferenssin sijaintiin täydellisesti niin konkreettisen arkeologisiin kaivauksiin liittyvän materiaalisuutensa kuin metaforisemmin elämän esiin kaivamiseen liittyvän teemansa kautta. IABA on aina ollut tunnettu innovatiivisista ja luovista lähestymistavoista akateemiseen tutkimukseen sekä pyrkimyksestä kaataa raja-aitoja taiteen ja tieteen välisissä yhtymäkohdissa. Kyproksella tämä toteutui monin tavoin. Päällimmäisen konferenssista jäi m ieleen lämmin kollegiaalinen tunnelma, avoimuus ja rohkeus sekä ajatus siitä, miten juuri tämän alan tutkijoita tuntuu motivoivan, jopa vahvasti ohjaavan omaelämäkerrallinen halu, tarve tutkia paitsi muiden, myös omaa identiteettiä ja sen ilmaisun keinoja. Kuuntelin monta esitystä, jotka luovalla tavalla kytkeytyivät puhujan omaan elettyyn historiaan tai perhehistoriaan.

Harvassa konferenssissa jokainen key note -luento sykähdyttää, hyvin eri tavoin. Tapahtuman avasi kanadalaisen professorin Julie Rakin (University of Alberta) tarinallinen luento Radical connections: Genealogy, Small lives, Big Data, jossa hän pohti niitä valtavia eettisiä ja metodologisia haasteita, joita genealogiseen sukututkimukseen liittyy. Hän kertoi salapoliisitarinan retkestään, jonka hän teki löytääkseen hyvän ystävänsä ja kollegansa adoptiotarinan takana olevan historiallisen totuuden. Sukututkimusta harrastava Rak kykeni löytämään helposti Dianen biologisen äidin ja kartoittamaan tämän perhetaustaa ja suvun tarinaa – sen sijaan ne suuret muutokset, jotka sen jälkeen koskettivat niin Dianen kuin tämän löytyneen perheen elämää olivat yllätyksellisiä, arvaamattomiakin, myös kivuliaita ja vaikeita. Yksityinen tarina laajeni globaaliin mittakaavaan, kun Rak pohti valtavien digitaalisten sukuarkistojen olemassaolon etiikkaa ja potentiaalisia käyttöulottuvuuksia. Onko yksilön identiteetti kiinni perimän alkuperän tunnistamisesta, vai kuitenkin ihan jostain muusta?

Fethiye Cetin luki otteita biografisesta teoksestaan My Grandmother

Turkkilaisen ihmisoikeusjuristi Fethiye Çetinin luento käsitteli edelleen vaietun, vuonna 1915 tapahtuneen armenialaisiin kohdistuneen kansanmurhan historiaa oman perheen historian kautta. Vuonna 2003 ilmestynyt My grandmother. An Armenian-Turkish memoir -teos kertoo Cetinin isoäidin tarinan kautta yhdestä lähihistorian suuresta tragediasta. Omassa työssään väsymättömästi ihmisoikeuksien puolesta taistellut Cetin kertoo teoksessaan 9-vuotiaana perheestään, äidistään, äidinkielestään, omasta uskonnostaan väkivalloin erotetun tytön tarinan. Isoäidin muu perhe pääsi pakenemaan New Yorkiin, mutta sitä ennen kuolemanmarssilla pieni tyttö oli väkivalloin riistetty äitinsä käsivarsilta ja sittemmin adoptoitu turkkilaisen poliisin perheeseen. Isoäiti ei koskaan enää nähnyt omaa perhettään. Cetin puhui luentonsa turkin kielellä, me saimme seurata käännöstä ja tutkija-runoilija Alev Adilin eläytyvää esittelyä sekä hänen englannin kielellä lukemiaan otteita teoksesta. Esityksen lopussa itkivät niin Adil kuin hyvin moni yleisöstä.

Viimeisen aamun luento oli IABA:ssa keskeisesti alusta lähtien toimineen saksalaisen Alfred Hornungin luento, joka käsitteli pakolaisuuden ja transnationaalisuuden tematiikkaa lähtien Edvard Saidin omaelämäkerrallisesta Out of place teoksesta Jack Londonin biografiaan sekä pakolaisten matkaan nyky-Euroopassa. Transnationaali matka eri maiden ja kielten kautta saa aivan uudet ulottuvuudet nykyteknologian kautta, älypuhelimesta tulee elämän virta, ”life line”, joka mahdollistaa tiedonsaannin, yhteydenpidon, uudenlaisen muistamisen ja omaelämäkerrallisuuden kulttuurin – ristiriitaisella tavalla. Hornung viittasi Gillian Whitlockin näkemykseen uuden teknologian uudelleen muotoilemista yksityisen ja julkisen alueista. Esimerkiksi pakolaisuuden kohdalla mobiili teknologia mahdollistaa sekä uudenlaisen vieraanvaraisuuden kulttuurin, mutta myös uudenlaiset rajat ja valvonnan mekanismit.

Niin konferenssin puheenvuorot kuin muu ohjelma yhdistivät taitavasti ja eläytyvästi taiteen ja tieteen rajoja. Illanvietoissa kuultiin niin runoja kuin kyproslaista musiikkia – ja tietysti tanssittiin kyproslaisia ja kreikkalaisia tansseja.

Suomalaiset osallistujat olivat tänä vuonna oman laitoksemme varassa, edustin yhdessä Hanna Meretojan kanssa SELMA-tutkimuskeskustamme, jonka ytimeen IABA tuntuu luontevasti sopivan ja Kimi Kärki edusti populaarikulttuurin tutkimuskeskusta (IIPC). Kimin kanssa pidimme paperimme samassa sessiossa ”Recorded Lives: Life Writing, Music and Art”. Kimi Kärki puhui lauluntekijöiden tunnustuksellisuudesta Leonard Cohenin ja Joni Mitchellin tuotannossa, erityisesti lauluista ”A case of you” sekä ”Famous blue raincoat” sekä heidän luovuutensa relationaalisuudesta. Itse puhuin brittiläisen Alison Goldfrappin tuoreesta levystä Tales of Us ja sen elämäkerrallisesta ulottuvuudesta sekä muusikkouden omaelämäkerrallisuudesta. Sessiomme puheenjohti kyproslainen, Oxfordissa toimiva etnomusikologi Nicoletta Demetriou, joka myöhemmin esitteli oman projektinsa, laajan dokumenttielokuvan The Cypriot Fiddler kyproslaisista perinnesoittajista ja heidän suhteestaan musiikkiin ja menneeseen.

Luennoilla yksityisin elämäntarina yhdistyi usein laajoihin kansallisiin ja historiallisiin sekä tutkimuseettisiin kysymyksiin. Tämä näyttäisi olevan IABAn ydintä: yksityisin ja intiimein on kaikkein jaetuinta. Ensimmäisen päivän avaussessiossa käsiteltiin elämän ja kuoleman, surun ja menetyksen kirjoittamista. Pitkän uran autobiografiatutkijana tehnyt Thomas Couser kertoi otsikolla ”Grief memoir and/as excavation: Writing my Father’s Life from his Archive” projektistaan oman isänsä elämäntarinan parissa, Sam Meekings taas pohti surun ja menettämisen kirjoittamista mm. Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni ensimmäisen osan kautta ja Katrin den Elzen nuorten naisleskien kirjoittamaa surua.

Anna Jackson luki runoja teoksestaan ”I, Clodia”: ”I had a dream I was a ghost/ and only one man could see me.”

”Writing lives: Recovering lives” oli yksi konferenssin viimeisiä sessioita, jossa kuultiin niin runoutta, autobiografista fiktiota kuin perhehistoriaa. Uusiseelantilainen Anna Jackson kertoi kiehtovasta runokokoelmastaan I, Clodia, jossa hän on rakentanut ikään kuin vastinparin Catulluksen kuuluisille runoille. Catulluksen rakastama ja vihaama Lesbia on runojen Clodia, joka kirjoittaa omaa ääntään kuuluville Jacksonin runoissa. Jackson pohtii mahdollisuutta kirjoittaa säkeistä biografiaa, ja yhteyttä menneisiin historiallisiin henkilöihin, kummitusmaista olemista, joka mahdollistaisi yhteyden menneeseen. Konferenssin pääorganisoija Amy-Katerini Prodromou taas hahmotti oman isoisänsä historiaa osin fiktioidussa, mutta pohjaltaan biografisessa tekstissään ”Just a knowing he was dead: Letter from a WWII veteran”.

Amy-Katerini Podromou, Helen Pleasence, Carol DeBour-Langworthy, Anna Jackson

Seuraava konferenssi järjestetään Lontoossa kesäkuussa 2017 teeman New digital media alla ja seuraava maailmankonferenssi on Brasiliassa kesällä 2018.

Konferenssiretkellä Pafoksen arkeologisella alueella, hallitsijoiden vanhoilla haudoilla.