Turun yliopiston kulttuurihistorian ja kotimaisen kirjallisuuden oppiaineiden tutkijoita on mukana eurooppalaisessa tutkimusverkostossa, jossa luodaan suunnitelmaa uudenlaisesta naisten kirjoittamisen historian tutkimuksesta. EU:n tutkimuksen slangissa tällaista tavoitetta kutsutaan nimellä ’road map’. Marraskuun alussa neljävuotinen hanke oli tasan puolivälissä ja saavutti ’milestone 2’:n. Women Writers in History: Toward a New Understanding of European Literary Culture -hanke tähtää sellaisen kirjallisen kulttuurin ja sen historian mittavaan tutkimukseen, jossa naiset ovat keskeisinä toimijoina mukana. Miltei kaikki Euroopan maat ja kielet ovat edustettuina, ja tavoitteet hyödyntää uusinta osaamista ’digital humanities’ maailmasta ovat korkealla.
Verkosto oli 3.-5. marraskuuta koolla Lounais-Englannissa, Chawton House Libraryssa. Seudulla eli ja kirjoitti 1800-luvun alussa Jane Austen (1775–1817), joka on paitsi juhlittu englantilaisen romaanin pioneeri myös laajasti tutkittu naiskirjailija. Huhtikuussa 2012 verkosto tapaa Bukarestissa, jossa ympäristö on toinen; romanialaisten naisten kirjoittamisen historia on varsin erilainen ja melko tuntematon myös romanialaisille itselleen. Uutta tietoa, uusia tulkintoja ja uutta vuoropuhelua syntyy koko ajan. Uudenlaisia digitaalisia aineistoja ja niiden analyysivälineitä kehitetään, ja syksyllä 2013 hanke toivottavasti esittelee vakuuttavan ’tiekartan’ kohti uutta ymmärrystä Euroopan kirjallisesta kulttuurista, sen kirjallisuuksista ja monenlaisista naistoimijoista.
Page 36 of 39
Martti Luther, Philipp Melanchton, Magnus Gabriel de la Gardie, Kustaa II Adolf, Louis Pasteur, Alexander Humboldt sekä lukuisa määrä muita historian merkkihenkilöitä olivat käsinkosketeltavasti läsnä Uppsalan yliopiston ja Turku Centre for Medieval and Early Modern Studiesin järjestämässä tapahtumassa “Manuscript Studies and Codicology: Theory and Practice” 27.-28.10.2011. Kaksipäiväisessä tapaamisessa opiskeltiin käsikirjoitusten ja kirjojen tutkimusta ja osallistuttiin tieteelliseen seminaariin, jonka aiheena olivat luonnollisestikin käsikirjoitukset ja varhaiset kirjat.
Ensimmäisenä päivänä meitä tapahtumaan osallistuvia hellittiin Uppsalan yliopiston kirjaston Carolina Redivivan tiloissa. Saatoimme lumoutua kirjaston ainutlaatuisesta käsikirjoitusmateriaalista, jonka laajimpia kokoelmia ovat kirjaston perustajan Kustaa II Adolfin lahjoittamat ja Vadstenan luostarille aikanaan kuuluneet, jopa alkuperäisin sidoksin ja soljin säilyneet keskiaikaiset latinankieliset käsikirjoitukset. Vadstenan aineistoon kuuluu niin sisarten elämää määrittänyttä liturgista aineistoa kuin peräti 6000 kappaletta munkkiveljien kirjoittamia saarnoja, mikä on eurooppalaisittain täysin ainutkertainen kokoelma, kun kyseessä on yhden yhteisön sisällä tuotettu kokonaisuus.
Toisaalta kuningatar Kristiinan suosikki ja Uppsalan yliopiston rector illustris Magnus de la Gardie tuskin jäi lahjoitusluettolonsa kanssa Kustaa II Aadolfia huonommaksi. De la Gardien lahjoituksiin kuuluu muun muassa kuuluisa “Hopearaamattu” , purppuranpunaiselle pergamentille
gootin kielellä 500-luvulla kirjoitetut evankeliumit. Lehteilimme myös lukuisia varhaisia painotuotteita, esimerkiksi 1500-luvun Raamattua, jota olivat käyttäneet aikanaan sekä Martti Luther että Philipp Melanchton. Molemmat olivat jättäneet uskonpuhdistuksen aikaa henkivät kommenttinsa jälkipolvien luettavaksi teoksen ensimmäisille lehdille: Luther omalla keskiaikaisesta luostaritraditiosta kumpuavalla goottilaisella kursiivikäsialallaan ja Melanchton uuden ajan alun humanistitekstuuralla.
Päivän pedagogisinta antia edustivat kirjaston henkilökunnan, Håkan Hallbergin, Kia Hedellin ja Krister Östlundin, järjestämät työpajat, jossa saimme tehtäväksemme ajoittaa ja paikantaa keskiaikaisia käsikirjoituksia (mm. 900-luvun kopio Liviuksen Ab urbe condita -teoksesta sekä 1500-luvulta peräisin oleva suomenkielinen käsikirjoitus, joka sisälsi Johanneksen evankeliumin ja lukuisia rukouksia). Uudemmalta ajalta saimme käsiimme muun muassa 1600-luvulta peräisin olevan ja saksaksi kirjoitetun sopimuksen paholaisen kanssa. Aikansa yleistä asiakirjarakennetta mukailevan sopimuksen toinen osapuoli oli allekirjoittanut verellään, mutta paholaisen allekirjoitusta emme tunnistaneet ankarista yrityksistä huolimatta.
Ratkaisimme myös kuningas Kaarle XI:n kruunajaisjuhlallisuuksiin sävelletyn kuoromusiikin puhtaaksikirjoitusajankohdan. Apuna oli paperi, jolle sävellys oli kirjoitettu, ja paperista löytyvä vesileima, jonka avulla ajankohta tarkentui aikavälille helmikuu 1675 – helmikuu 1679. 
Erään käyntikortin kääntöpuolelta saimme selville, mitä Louis Pasteur ajatteli oluesta, jota ilmeisesti tanskalainen panimo oli hänen arvosteltavakseen lähettänyt: vaikka Pasteur ei pitänytkään itseään alan asiantuntijana, hän moitti nestettä liian happamaksi eikä siinä ollut mainittavaa bukeeta. Alexander Humboldt puolestaan oli lähettänyt hyvälle veljelleen eli kollegalleen ohjeita siitä, ketä virantäyttöprosessissa olisi suotavaa äänestää.
Elimme yhden päivän ajan historiotsijan unelmaa Carolina Rediviva -nimisessä eldoradossa. Kirjaston lämmin vastaanotto aamulla, kirjaston johtajan Ulf Göransonin tervetulotoivotus ja “Carolina Redivivan kuningattaren”, kodikologian ja paleografian professori emeritan Monica Hedlundin johdatus noin 800 keskiaikaisen kodeksin C-kokoelmaan avasivat ovet kirjamatkalle, joka huipentui päivän viimeiseen, kokoavaan professori Bo Anderssonin esitelmään “Manuscripts and Early Imprints. A Historical Journey with Books 800-1700”.
Matka haki konkreettisuudessaan vertaistaan: kuuntelimme luentoa kirjastosalissa, jonka hyllyt oli täytetty 1600-1700-luvun kirjoilla, kuljimme vuosisadasta vuosisataan valtavan pöydän ympärillä, jolle oli koottu eri kokoisia, eri värisiä, eri kielisiä – eksoottisia intiaanikieliäkään unohtamatta – nahalla, sametilla ja hopealla päällystettyjä kirjoja 800-luvulta 1700-luvulle.
Kuvat ovat Carolina Redivivan sivustolta http://www.ub.uu.se/
Tekstin ovat kirjoittaneet Marika Räsänen ja Meri Heinonen
”Rock saa Suomen nuorison liikkeelle. Suomeen olisi perustettava ”Rock Party” -niminen rockpuolue, joka yltäisi äänivyöryyn ensi eduskuntavaaleissa. Sen nahkafarkkuiset kansanedustajat saisivat ainakin Eduskunnan liian tiukat pukeutumissäännöt kumoon. Vai mitä shortsi-Bremer?”
Näin rockantropologi Timo Saarniemi kirjoitti vuonna 2002 Rumbaan tarjoamassaan mielipidekirjoituksessa. Shortsi-Bremer viittaa kansanedustaja Klaus Bremeriin (r), joka sai vuonna 1997 puhemiesneuvostolta huomautuksen, kun hän tuli suureen saliin pitkissä shortseissaan. Tällaisia ja lukemattomia muita helmiä tarjoaa Saarniemen kokoelma, jonka digitoiminen aloitettiin loppuvuodesta 2010.
Toisaalta 35 hyllymetristä on osa myös aineistoa, jonka arvoa on ensi näkemältä vaikea hahmottaa. Mihin käyttää kuitteja, lipunkantoja, jalkapalloliigan otteluohjelmia, matkalippuja ja matkasuunnitelmia vaikkapa 1960-luvulta? Entä tuhansia ja taas tuhansia valokuvien negatiiveja? Ainakaan järjestelemättömänä ja suuriin pärekoreihin säilöttynä niistä ei ole kenellekään iloa. Digitointihankkeessa, jota vetää Kari Kallioniemi ja opastaa Janne Mäkelä, päätettiin kuitenkin ensin tarttua Saarniemen tärkeimpiin julkaisuihin eli keikka- ja festariraportteihin. Paperisälä saa siis vielä hetken odottaa.
Istuin tänään sulkapallopelien jälkeen kahvilla Sakari Ollitervon ja Tapio Onnelan kanssa, ja juttelimme Saarniemeä eteenpäin ajaneesta ilmeisestä intohimosta. Sitä ennen Ollitervo, joka oli ollut hakemassa aineistoa Saarniemen asunnosta Rauhankadulta, kuvaili siellä odottanutta valtavaa paperimäärää. Kansioita, mappeja, omakustanteita, valokopioita ja valokuvia oli lattiasta kattoon. Jäämistöasiaa hoitanut Saarniemen sukulainen antoi ymmärtää, että ne aineistot joille ei löytyisi ottajaa, päätyvät roskalavalle. En kadehdi tilannetta, jossa joutuu nopealla aikataululla päättämään, mikä toisen henkilön elämäntyöstä on säilyttämisen ja mikä kierrättämisen arvoista. Ainoa mikä minua on jälkeenpäin jäänyt harmittamaan, on se, ettei Saarniemen tietokoneen sisältöä tallennettu. Sinne jäi digitaalisina röykkiöinä tekstejä ja sähköposteja. Ties vaikka uuden romaanin käsikirjoituskin.
Se intohimo – sitä Saarniemeltä varmasti löytyi! Pelkästään se, että jaksaa vuosikausien ajan kulkea Turusta töihin Kaitaan lukioon Espooseen, kertoo tietynlaisesta päättäväisyydestä. Ja ei se päiväohjelma siihen kotiinpaluuseen päättynyt, vaan sitten Saarniemi polkaisi luottopyörällään keikkoja raportoimaan. Olen kuullut monen muistelevan Saarniemeä tähän tyyliin: ”Se oli aina polkupyörällä liikkeellä… ja kameralaukku olalla… ja mustat nahkahousut oli ehdottomasti!” Saarniemi onkin monelle osa kaupunkikuvaa. Sellainen osa, jonka useat tunnistavat ja joka kääntää pään. Michael Monroe – pyörineen! – on tietyssä mielessä samassa asemassa. Yhden näkemyksen mukaan Saarniemi rakastui yhä uudestaan ja uudestaan nuoriin rockkundeihin, joiden lähelle pääsi sopivasti keikoilla ja ravintoloissa. Voidaankin olettaa, että Saarniemen kokoamat henkilöraportit olivat tietynlainen tribuutti, tai mikä ettei rakkaudentunnustus, niissä esiintyneille henkilöille. Raportit saattoivat seurata yhtä, aina miespuolista henkilöä jopa vuosikymmenen ajan. Valokuviin ja kuvateksteihin tallentui henkilön syntymäpäiviä, baareissa vietettyjä iltoja, urheilurientoja ja arkipäivää. Se, mikä on yhdelle omistautumista, saattaa näyttäytyä toiselle pakkomielteenä.
Yksi intohimon lähteistä oli hyvin yksinkertainen, ja se käy nopeasti selville Saarniemen raporteista: rockmusiikki. Tässä rock on ymmärrettävä laajimmassa mahdollisessa merkityksessään sisältäen kaiken kevyestä popista raskaaseen örinämetalliin. Ylimpänä kaikista Saarniemelle oli The Doors ja sen keulahahmo, liskokuningas Jim Morrison. Doorsin tuotantoa soitettiinkin TVO:n järjestämässä Saarniemen muistokonsertissa heinäkuussa 2005. Rockiin kuuluu olennaisena osana vuorovaikutus yleisön kanssa. Tämä taas muodostaa ainutkertaisia hetkiä ja muistoja, joiden tallentamisen Saarniemi katsoi tehtäväkseen. ”Katoavien hetkien impressioiksi” Saarniemi niitä kutsui. Nyt Saarniemen impressiot herättävät impressioita opiskelijoissa; jo kaksi opiskelijaa on ilmoittanut aikeestaan kirjoittaa Saarniemen kokoelmaan liittyvän gradun.
Historiantutkimus – ja tutkimus ylimalkaan – on siitä jännittävää, että matkan varrella voi löytää jotain aivan muuta kuin mitä alun perin lähti etsimään. Tällainen löytö on ruotsalaisen kielitieteilijän, mystikon ja muinaistutkijan, Johan Buren (Johannes Bureus 1568-1652) alkuperäinen sukukirja.
Käsinkirjoitettu pergamenttikantinen kirja on erityinen virstanpylväs pohjoismaisen sukututkimuksen historiassa. Se sisältää poikkeuksellisen varhaisen selvityksen Ruotsin Länsipohjan talonpoikaisista sukuverkostoista. Kyse on ajankohtaan nähden harvinaisesta ei-aatelisesta sukututkimuksesta, joka huomioi poikkeuksellisesti sekä mies- että naiskantaiset jälkeläiset.
Kirja löytyi alun perin aivan toisen hankkeen yhteydessä, kesällä 2008, kun kulttuurihistorian k&h-tilauskirjat sai toimeksiannon tutkia Salossa sijaitsevan Fulkilan kartanon historiaa keskiajalta 1700-luvulle. Tilaustyöhön ryhtyivät tutkijat FT Anu Lahtinen (Turun yliopisto) ja FL Tiina Miettinen (Tampereen yliopisto).
Fulkilan kartanon omat arkistot olivat kadonneet, joten johtolankoja oli kerättävä monenlaisista lähteistä kuten hää- ja hautajaisrunoista sekä erilaisten sukujen arkistoista. Johan Buren sukukirja löytyi eräästä tällaisesta arkistokokonaisuudesta. Tiina Miettinen ei heti tunnistanut kirjaa, mutta genealogisen tutkimuksen asiantuntijana hän totesi, että kyseessä oli poikkeuksellisen oloinen varhainen sukuselvitys.
Pari vuotta myöhemmin Tiina Miettinen ja palkittu ruotsalainen genealogi Urban Sikeborg tulivat yhdessä siihen tulokseen, että kirja oli Johan Buren omakätisesti kirjoittama, alkuperäinen sukukirja. Teoksesta tunnetaan myöhempiä kopioita, mutta niissä on epäselviä tai puutteellisia merkintöjä, joita alkuperäinen teos auttaa nyt selvittämään. Ylimalkaan kirja antaa käsityksen siitä, millaisia merkityksiä entisajan ihmiset antoivat sukujuurilleen.
Ruotsalaiset ja suomalaiset genealogiset lehdet ovat viime kuukausina uutisoineet arkistolöydöstä, jota ei olisi tehty ilman Fulkila-hanketta ja monien asiantuntijoiden yhteistyötä. Asiasta raportoi ensimmäisenä Släkthistoriskt forum 3/2011.
Aiheesta muualla
Tiina Miettinen: Kuka löysi Sursillin suvun? Genealogian alkuvaiheita Ruotsissa ja Suomessa. Genos 2/2010.
Nya rön kring Bureätten. Släkthistorisk Forum 3/2011.
Tiina Miettinen: Johan Buren kadonnut sukukirja löytyi Suomesta. Sukutieto 4/2011 (painossa).
Kulttuurihistorian vierailevana tutkijana on syksyllä 2011 toiminut professori Adrian Jones La Trobe Universitystä Australiasta. Jones on uuden ajan alun Venäjän ja Turkin historian spesialisti, mutta hän on kirjoittanut paljon myös historian teoriasta ja didaktiikasta. Turussa Jones on pitänyt luentokurssin Early Centuries of Russian History: The Tenth and Sixteenth Centuries sekä esitelmöinyt niin representaatiotutkimuksesta kuin historian opettamisestakin. Keskiviikkona 12. lokakuuta 2011 Jones puhui kulttuurihistorian tutkijaseminaarissa otsikolla ”Teaching History at University through Communities of Inquiry”. Puheenvuoro perustui aiemmin tänä vuonna Austrialian Historical Studies -lehdessä ilmestyneeseen artikkeliin, jossa Jones analysoi vuonna 2009 Australiassa toteutettua 
historia-aiheista kyselyä. Aineisto koostui yli 1400 historianopiskelijan ja lähes 50 historiantutkijan vastauksista. Jonesin argumentti on, että henkilökunnan ja opiskelijoiden historiakäsityksissä on merkittäviä eroja, jotka pitäisi ottaa alusta lähtien huomioon. Jonesin puheenvuorossa korostui humboldtilainen ajatus yliopistosta tutkimusyhteisönä, jossa kaikkien tulee ottaa osaa tutkimukseen alusta lähtien. Vasta-argumenttina voi todeta, että nyky-yliopisto on volyymiltaan aivan toinen laitos kuin 1800-luvun saksalainen yliopisto. Miten siis toteuttaa humboldtilainen idea nykypäivän tilanteessa, jossa yliopistot kamppailevat syvenevässä resurssipulassaan? Jonesin vastaus on selkeä: on rohkeasti yritettävä muuttaa oppimisen tapoja jo opintojen alussa ja kehitettävä sellaisia konsepteja, joissa tutkiva, tekemällä oppiminen voi toteutua. Jos yliopisto-opintojen ensimmäisenä vuonna tarjotaan vain massaluentoja, signaali oppimisen filosofiasta on väärä. Esimerkkinä Jones kertoi kotiyliopistossaan järjestämästään 15 opintopisteen kokonaisuudesta, jonka aiheena olivat historia ja myytit. Kursille osallistui 250 ensimmäisen vuoden opiskelijaa. Aloitusluentojen jälkeen ryhmä jaettiin kahdeksan tutorin avulla pienryhmiin, joissa opiskelijat sukelsivat teemaan omakohtaisen tutkimuksen kautta, aikalaisaineistoon ja tutkimukseen nojautuen.
Epäilemättä suomalainen yliopistoyhteisö jakaa ajatuksen tutkimukseen perustuvasta opetuksesta – ja oppimisesta – mutta silti tuntuu, että pääroolissa ovat usein henkilökohtaiset opetustaidot, pedagogisen koulutuksen lisääminen ja opetusteknologian kehittäminen. Jonesin puheenvuoro rohkaisi ajattelemaan suurempaa mittakaavaa, oppimista kokonaisuutena, ja, mikä tärkeintä, rohkean aloitteellisuuden merkitystä, sillä se on viime kädessä opettajan omissa käsissä.
Oulussa järjestettiin syyskuun viimeisinä päivinä intensiivinen ja tasokas elämäkertaseminaari otsikolla Representing Lives. Seminaari liittyi Oulun historiantutkijoiden Seija Jalaginin, Heini Hakosalon ja Marianne Junilan projektiin Forcing the Way: Gender and Professional Networks of Power in 20th-century Finland ja oli lajissaan ensimmäinen elämäkertaseminaari Suomessa vähintäänkin vuosikymmeneen, (omasta perspektiivistäni katsoen ensimmäinen koskaan).
Paikalle oli saapunut 28 esitelmöijää Suomesta, Ruotsista, Islannista ja Tanskasta, joten päivien anti oli odotetusti äärimmäisen monipuolinen. Aiheet liikkuivat Sibeliuksen elämäkertaelokuvasta ja hevosen elämäkerrasta 1900-luvun alun suomalaisiin teosofeihin, Ulrike Meinhofiin ja naistieteilijöihin vain muutamia innostavia aiheita mainitakseni. Huolimatta aiheiden kirjosta, keskustelut olivat metodisesti ja teoreettisesti hyvin lähellä toisiaan – yhdistävä kysymys muotoutui mm. siitä, kuinka kirjoittaa toisesta, meille vieraasta ja miten tehdä elämäkerrasta jälleen arvostettu historiatieteen laji. Harvoin olen ollut seminaarissa, jossa keskustelut olisivat olleet näin vilkkaita ja liittyneet yhteen näin kiinteästi.
Päivien lopputulemana oli vähintäänkin huomio siitä, että elämäkerta on vaativuudessaan äärimmäisen haastava lajityyppi, jossa yhdistyvät monet historiantutkimuksen perustavat kysymykset liittyen mm. lähteiden analyysiin, tutkijan positioon tai tutkimuksen poliittisiin ulottuvuuksiin. Lähivuosina ”elämäkerrallinen käänne” astuu varmasti yhä vahvemmin myös suomalaisen historiantutkimuksen kentälle.
Viime viikolla ilmestyi dosentti Rauno Lahtisen kirjoittama tietokirja Turun puretut talot 2 (k&h 2011), joka on itsenäinen jatko-osa kaksi vuotta sitten ilmestyneelle teokselle Turun puretut talot. Suomen vanhimman kaupungin Turun katukuva koki 1950–80-luvuilla suurimman muutoksen sitten vuoden 1827 palon. Suuri osa Turun keskustan taloista purettiin modernisaation innossa. Teossarjan edeltävä osa esitteli Turun kauppatoria ympäröivien korttelien purettuja taloja ja kadonnutta kaupunkikuvaa. Jatko-osa Turun puretut talot 2 laajentaa käsittelyä kaupungin ydinalueella ja esittelee 85 keskustan purettua kohdetta. Kirja lähtee liikkeelle Julinin tontista, mistä matka jatkuu kohti Puutorin ympäristöä, rautatieasemaa sekä Humaliston- ja Kristiinankatua. Lahtisen kirja on tärkeä dokumentaatio kulttuuriperinnöstä, jota ei enää ole – paitsi muistoissa ja valokuvissa. Suurin osa kirjan sadoista kuvista on ennen julkaisemattomia.
Elokuussa 2011 julkistettiin Cultural History – Kulttuurihistoria -kirjasarjan yhdeksäs nide otsikolla They Do Things Differently There. Essays in Cultural History (242 s.). Sen ovat toimittaneet Bruce Johnson ja Harri Kiiskinen. Teos pohjautuu vuonna 2009 julkaistuun, Heli Rantalan ja Sakari Ollitervon toimittamaan suomenkieliseen artikkelikokoelmaan Kulttuurihistoriallinen katse. Kirjan tausta on monivaiheinen. Alunperin oli tarkoituksena julkaista osa artikkeleista englanninkielisenä kirjana jaettavaksi Turussa 2010 järjestetyssä International Society for Cultural Historyn kongressissa. Kunnianhimo kuitenkin kasvoi, ja tavoitteeksi otettiin kansainvälisesti vertaisarvioitu teos. Nyt työ on valmis, ja kansien sisästä löytyy kahdeksan tieteellistä artikkelia. Projekti on ollut myös Lapin ja Turun yliopiston kulttuurihistoria-aineiden yhteishanke, ja se lähetetään kaikille toukokuun 2010 ISCH-kongressin vieraille.
Lause ”Menneisyys on vieras maa” on historioitsijoille ja kulttuurintutkijoille tuttu. Monet muistavat maantieteilijä David Lowenthalin klassisen teoksen The Past is a Foreign Country, mutta alunperin lentävä lause on L. P. Hartleyn vuonna 1953 julkaisemasta romaanista The Go-Between. Teoksen alussa pohditaan menneisyyttä, ja tuntemukset tiivistyvät seuraavasti: ”The past is a foreign country; they do things differently there.” Lauseen loppu on olennainen, ja juuri tähän tuoreen kirjan otsikko viittaa. Menneisyys ei ole vain toinen maailma, kuin vieras maa, jota emme itsestäänselvästi voi tuntea. On hyvä pitää mielessä, että menneisyydessä asiat myös tehtiin toisella tavoin. Kulttuurin tutkimus ei ole vain sitä, mitä menneisyyden ihmiset raapustivat paperille, mitä he sanoivat, käsittivät tai tunsivat: on ajateltava myös toiminnan maailmaa, niitä tekoja, jotka olivat erilaisia kuin omamme.
Teosta voi ostaa lähettämällä viestin osoitteeseen his-toimisto@lists.utu.fi
Turun Musiikkijuhlat, Åbo Akademin Donner-instituutti ja Turun yliopiston kulttuurihistoria järjestivät 15.-18. elokuuta 2011 ensimmäisen Aboagora-tapahtuman, jonka tarkoituksena oli tuoda tiede ja taide lähemmäs toisiaan, koetella tieteenalojen raja-aitoja ja herättää keskustelua. Ensimmäisen vuoden teemana oli ”Rethinking Enlightenment”, jota tukivat valon ja varjon kysymyksistä inspiroituneet musiikkitapahtumat, maanalaisesta luolakonsertista Samppalinnan maauimalan auringonnousukonserttiin asti. Kaikkiin Aboagoran luentoihin ja työryhmiin oli liitetty taiteen keinoja: kun maailmankuulu kognitiivisen kulttuurintutkimuksen kehittäjä Dan Sperber piti agoransa ”kognitiivisista ketjuista” ja kausaalisuhteista, luennon sisään oli upotettu Se Ensemble -yhtyeen hauska ketjuimprovisaatio. Keskiviikkoaamun työryhmässä ”Rethinking the Notion of Culture” kuultiin Lauri Kilpisen esittämä Luciano Berion Sequenza V soolopasuunalle: korkea ja matala yhtyivät esityksessä, jonka Berio sävelsi alunperin sveitsiläisen klovnin Grockin muistolle. Musiikilliset interventiot suunnitteli Turun Musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Topi Lehtipuu. Kuvassa vasemmalla ensimmäisen päivän työryhmä, mukana Franҫois Taddei, Helga Nowotny ja Ariel Lindner. Oikealla kitaristi Patrik Kleemola esittämässä Juha T. Koskisen sävellystä Foco interno.
Aboagorassa keskityttiin ennen kaikkea keskustelemaan valistuksen perinnöstä ja merkityksestä. Ensimmäisenä päivänä kuultiin Yehuda Elkanan ja Helga Nowotnyn puheenjohtamat työryhmät, joissa pohdittiin, mitä keskeneräiseksi projektiksi jäänyt valistus voisi tämän päivän maailmassa merkitä. Varsinkin Yehuda Elkana puhui voimakkaasti globaalin kontekstualismin puolesta mutta korosti samalla tieteen raja-aitojen ja koulutuksen uudelleen miettimisen välttämättömyyttä. Tiistain agoraluennon piti Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto, joka pohti edistyksen käsitettä. Keskiviikon työryhmissä keskusteltiin kulttuurista (jolla on läheinen suhde valistuksen käsitteeseen) ja päivitettiin samalla historiantutkimuksen viimeaikaisia ajatuksia siitä, miten valistusta tulkittiin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla. Historiasessiossa (valokuva ohessa) esiintyivät Charlotta Wolff Helsingin yliopistosta sekä Janne Tunturi, Asko Nivala ja Heli Rantala Turun yliopistosta. Kiinnostavia näkökulmia tarjosivat myös opiskelijapuheenvuorot, jotka oli koottu yleisen historian yliopistonlehtorina toimivan Janne Tunturin keväiseltä valistuskurssilta. Keskiviikko päättyi Dan Sperberin haastavaan luentoon kulttuurisista kognitiivista kausaaliketjuista.
Viimeisenä päivänä torstaina Aboagora siirtyi Sibelius-museosta Akatemiatalon juhlasaliin, joka pitkästä jälkikaiusta huolimatta toimi erinomaisesti keskustelun foorumina. Aamun työryhmässä pohdittiin Ruth Illmanin johdolla tutkijan ja taiteilijan identiteettien suhdetta. Ajatuksia herättävässä keskustelussa olivat mukana Ruth Behar, Måns Broo, Giovanni Frazzetto ja Tage Kurtén. Seuraavan paneelin teemana oli tutkimuksen ja henkilökohtaisen heittäytymisen suhde: miten tutkija itse osallistuu omaan kohteeseensa ja millaisiin ratkaisuihin se johtaa. Mukana olivat Ruth Beharin lisäksi Anitta Kynsilehto, Kati Vierikko ja Björn Vikström. Viimeisen agoran piti Michiganin yliopiston professori Ruth Behar, joka oikeastaan jatkoi edellisen workshopin ajatuksia. Beharin puheenvuoro oli antropologin pienoiselämäkerta, joka osoitti, miten humanistisissa tieteissä tutkimus on lähtökohtaisesti ihmisten parissa työskentelyä. Astor Piazzollasta ja argentiinalaisesta tangosta innoittunut esitys siirtyi sujuvasti Kuubaan, Espanjaan, Yhdysvaltoihin. Hienona lopetuksena oli Topi Lehtipuun ja Marko Aution esittämä ”Siks’ oon mä suruinen”, jonka luennoitsija itse tanssi yhdessä Lassi Sairelan kanssa.
Aboagora jatkuu ensi vuonna. Tervetuloa mukaan silloin! Tämänvuotisen tapahtuman tunnelmia ja kommentteja voi lukea Twitteristä (haku #Aboagora tai aboagora) tai lukemalla suoraan mukana olleen Irmeli Aron tweettejä.
Lämpimät kiitokset yhteistyöstä Emilie Gardbergille ja Topi Lehtipuulle (Turun Musiikkijuhlat), Ruth Illmanille (Donnerska Institutet, Åbo Akademi), Heli Rantalalle (Kulttuurihistoria, Turun yliopisto), koko Donnerskan henkilökunnalle ja kaikille, jotka avustivat järjestelyissä, ja tietenkin hankkeen johtoryhmälle, jota ilman tapahtuma ei olisi toteutunut. Korvaamattoman tärkeää oli myös saamamme tuki: kiitos Koneen säätiölle, Svenska Kulturfondenille, Turku 2011 -säätiölle ja Åbo Akademin säätiölle.
Kansainvälinen kulttuurihistorian seura ISCH kokoontuu vuosittain kongressiin, ja tällä kertaa järjestelyvuorossa oli Oslon yliopisto. Viime vuonnahan ISCH kokoontui Turussa. Oslon kongressin teemana oli History – memory – myth: Re-presenting the past. Osallistujia oli 172 ja esitelmiä 134. Suomalaisia kongressiin osallistui runsaasti, ja pelkästään Turun yliopiston kulttuurihistoriasta oli mukana kymmenen esitelmöitsijää. Keynote-luennoitsijat edustivat alan kärkeä: Tony Bennett, François Hartog, Lotten Gustafsson Reinius ja Yael Zerubavel. Viimeisenä päivänä luennoi myös ISCH:n tämän vuoden presidentti Liv Emma Thorsen. Norjan viimeaikaiset tapahtumat heijastuivat myös kongressiin, ei niinkään sisältöön, koska esitelmien aiheet lyötiin lukkoon jo aiemmin, mutta kaikki juhlallisuudet oli päätetty peruuttaa. Terrori-iskut kohdistuivat myös yliopistoväen perheisiin, omaisiin ja ystäviin.
ISCH:n yleiskokous oli perjantaina 5.8. Samassa yhteydessä julistettiin vuoden 2011 artikkelikilpailun voittaja, joka on Erin Sullivan Birminghamin yliopistosta. Sullivanin artikkeli käsittelee unen ja nukkumisen kulttuurihistoriaa. Niin ikään kokouksessa julkistettiin seuran uuden aikakauskirjan Cultural History kansidesign. Ensimmäinen numero ilmestyy maaliskuussa 2012, ja lehteä kustantaa Edinburgh University Press. Yleiskokouksessa seuran hallitus sai myös viisi uutta jäsentä.
ISCH:n hallitus kokoontui uudessa kokoonpanossaan lauantaiaamuna 6.8. Hallituksen puheenjohtajana jatkaa Hannu Salmi Turun yliopistosta ja sihteerinä Rainer Brömer Fatih-yliopistosta Istanbulista. Uudeksi rahastonhoitajaksi valittiin Catherine Ng Aberdeenin yliopistosta. Suomalaisedustusta hallituksessa vahvistavat Marjo Kaartinen, joka on Cultural History -lehden päätoimittajana ex officio -jäsen, Anu Korhonen, joka toimittaa ISCH:n kirjasarjaa Pickering & Chatto -kustantamolle, sekä Heta Aali, jonka hallitus pyysi seuran uudeksi jäsensihteeriksi.
Kansainvälisen kulttuurihistorian seuran seuraava kongressi järjestään Lunévillen linnassa Ranskassa heinäkuun alussa 2012.