Tekijä: Maarit Leskelä-Kärki (Page 2 of 3)

Kansainvälinen, monitieteinen oma/elämäkerrallisen tutkimuksen seura IABA (International Autobiography Association) järjestää globaalin konferenssin joka toinen vuosi eri puolilla maailmaa. Vuonna 1999 perustetun järjestön ensimmäinen konferenssi oli Pekingissä, ja sen jälkeen se on kokoontunut mm. Hawaijilla, Kanadassa ja Englannissa. 2010-luvulla järjestö on saanut alajärjestöjä alueellisista seuroista, joista aktiivisin on vuodesta 2011 ollut IABA-Europe. Osallistuttuani useampaan Eurooppa-osaston konferenssiin, olin nyt ensimmäistä kertaa globaalissa konferenssissa. Ja kokemus oli ikimuistoinen.

Suomalaiset delegaatit, Turun yliopiston kulttuurihistorioitsija Kimi Kärki ja kirjallisuustieteilijä Hanna Meretoja yhdessä Clare Brantin (Life-writing centre, King’s college) kanssa yliopiston vanhalla kampuksella.

Kyproksen jaetun saaren jaettuun pääkaupunkiin Nicosiaan järjestetty konferenssi kokoontui teeman Excavating Lives alle. Teema sopi konferenssin sijaintiin täydellisesti niin konkreettisen arkeologisiin kaivauksiin liittyvän materiaalisuutensa kuin metaforisemmin elämän esiin kaivamiseen liittyvän teemansa kautta. IABA on aina ollut tunnettu innovatiivisista ja luovista lähestymistavoista akateemiseen tutkimukseen sekä pyrkimyksestä kaataa raja-aitoja taiteen ja tieteen välisissä yhtymäkohdissa. Kyproksella tämä toteutui monin tavoin. Päällimmäisen konferenssista jäi m ieleen lämmin kollegiaalinen tunnelma, avoimuus ja rohkeus sekä ajatus siitä, miten juuri tämän alan tutkijoita tuntuu motivoivan, jopa vahvasti ohjaavan omaelämäkerrallinen halu, tarve tutkia paitsi muiden, myös omaa identiteettiä ja sen ilmaisun keinoja. Kuuntelin monta esitystä, jotka luovalla tavalla kytkeytyivät puhujan omaan elettyyn historiaan tai perhehistoriaan.

Harvassa konferenssissa jokainen key note -luento sykähdyttää, hyvin eri tavoin. Tapahtuman avasi kanadalaisen professorin Julie Rakin (University of Alberta) tarinallinen luento Radical connections: Genealogy, Small lives, Big Data, jossa hän pohti niitä valtavia eettisiä ja metodologisia haasteita, joita genealogiseen sukututkimukseen liittyy. Hän kertoi salapoliisitarinan retkestään, jonka hän teki löytääkseen hyvän ystävänsä ja kollegansa adoptiotarinan takana olevan historiallisen totuuden. Sukututkimusta harrastava Rak kykeni löytämään helposti Dianen biologisen äidin ja kartoittamaan tämän perhetaustaa ja suvun tarinaa – sen sijaan ne suuret muutokset, jotka sen jälkeen koskettivat niin Dianen kuin tämän löytyneen perheen elämää olivat yllätyksellisiä, arvaamattomiakin, myös kivuliaita ja vaikeita. Yksityinen tarina laajeni globaaliin mittakaavaan, kun Rak pohti valtavien digitaalisten sukuarkistojen olemassaolon etiikkaa ja potentiaalisia käyttöulottuvuuksia. Onko yksilön identiteetti kiinni perimän alkuperän tunnistamisesta, vai kuitenkin ihan jostain muusta?

Fethiye Cetin luki otteita biografisesta teoksestaan My Grandmother

Turkkilaisen ihmisoikeusjuristi Fethiye Çetinin luento käsitteli edelleen vaietun, vuonna 1915 tapahtuneen armenialaisiin kohdistuneen kansanmurhan historiaa oman perheen historian kautta. Vuonna 2003 ilmestynyt My grandmother. An Armenian-Turkish memoir -teos kertoo Cetinin isoäidin tarinan kautta yhdestä lähihistorian suuresta tragediasta. Omassa työssään väsymättömästi ihmisoikeuksien puolesta taistellut Cetin kertoo teoksessaan 9-vuotiaana perheestään, äidistään, äidinkielestään, omasta uskonnostaan väkivalloin erotetun tytön tarinan. Isoäidin muu perhe pääsi pakenemaan New Yorkiin, mutta sitä ennen kuolemanmarssilla pieni tyttö oli väkivalloin riistetty äitinsä käsivarsilta ja sittemmin adoptoitu turkkilaisen poliisin perheeseen. Isoäiti ei koskaan enää nähnyt omaa perhettään. Cetin puhui luentonsa turkin kielellä, me saimme seurata käännöstä ja tutkija-runoilija Alev Adilin eläytyvää esittelyä sekä hänen englannin kielellä lukemiaan otteita teoksesta. Esityksen lopussa itkivät niin Adil kuin hyvin moni yleisöstä.

Viimeisen aamun luento oli IABA:ssa keskeisesti alusta lähtien toimineen saksalaisen Alfred Hornungin luento, joka käsitteli pakolaisuuden ja transnationaalisuuden tematiikkaa lähtien Edvard Saidin omaelämäkerrallisesta Out of place teoksesta Jack Londonin biografiaan sekä pakolaisten matkaan nyky-Euroopassa. Transnationaali matka eri maiden ja kielten kautta saa aivan uudet ulottuvuudet nykyteknologian kautta, älypuhelimesta tulee elämän virta, ”life line”, joka mahdollistaa tiedonsaannin, yhteydenpidon, uudenlaisen muistamisen ja omaelämäkerrallisuuden kulttuurin – ristiriitaisella tavalla. Hornung viittasi Gillian Whitlockin näkemykseen uuden teknologian uudelleen muotoilemista yksityisen ja julkisen alueista. Esimerkiksi pakolaisuuden kohdalla mobiili teknologia mahdollistaa sekä uudenlaisen vieraanvaraisuuden kulttuurin, mutta myös uudenlaiset rajat ja valvonnan mekanismit.

Niin konferenssin puheenvuorot kuin muu ohjelma yhdistivät taitavasti ja eläytyvästi taiteen ja tieteen rajoja. Illanvietoissa kuultiin niin runoja kuin kyproslaista musiikkia – ja tietysti tanssittiin kyproslaisia ja kreikkalaisia tansseja.

Suomalaiset osallistujat olivat tänä vuonna oman laitoksemme varassa, edustin yhdessä Hanna Meretojan kanssa SELMA-tutkimuskeskustamme, jonka ytimeen IABA tuntuu luontevasti sopivan ja Kimi Kärki edusti populaarikulttuurin tutkimuskeskusta (IIPC). Kimin kanssa pidimme paperimme samassa sessiossa ”Recorded Lives: Life Writing, Music and Art”. Kimi Kärki puhui lauluntekijöiden tunnustuksellisuudesta Leonard Cohenin ja Joni Mitchellin tuotannossa, erityisesti lauluista ”A case of you” sekä ”Famous blue raincoat” sekä heidän luovuutensa relationaalisuudesta. Itse puhuin brittiläisen Alison Goldfrappin tuoreesta levystä Tales of Us ja sen elämäkerrallisesta ulottuvuudesta sekä muusikkouden omaelämäkerrallisuudesta. Sessiomme puheenjohti kyproslainen, Oxfordissa toimiva etnomusikologi Nicoletta Demetriou, joka myöhemmin esitteli oman projektinsa, laajan dokumenttielokuvan The Cypriot Fiddler kyproslaisista perinnesoittajista ja heidän suhteestaan musiikkiin ja menneeseen.

Luennoilla yksityisin elämäntarina yhdistyi usein laajoihin kansallisiin ja historiallisiin sekä tutkimuseettisiin kysymyksiin. Tämä näyttäisi olevan IABAn ydintä: yksityisin ja intiimein on kaikkein jaetuinta. Ensimmäisen päivän avaussessiossa käsiteltiin elämän ja kuoleman, surun ja menetyksen kirjoittamista. Pitkän uran autobiografiatutkijana tehnyt Thomas Couser kertoi otsikolla ”Grief memoir and/as excavation: Writing my Father’s Life from his Archive” projektistaan oman isänsä elämäntarinan parissa, Sam Meekings taas pohti surun ja menettämisen kirjoittamista mm. Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni ensimmäisen osan kautta ja Katrin den Elzen nuorten naisleskien kirjoittamaa surua.

Anna Jackson luki runoja teoksestaan ”I, Clodia”: ”I had a dream I was a ghost/ and only one man could see me.”

”Writing lives: Recovering lives” oli yksi konferenssin viimeisiä sessioita, jossa kuultiin niin runoutta, autobiografista fiktiota kuin perhehistoriaa. Uusiseelantilainen Anna Jackson kertoi kiehtovasta runokokoelmastaan I, Clodia, jossa hän on rakentanut ikään kuin vastinparin Catulluksen kuuluisille runoille. Catulluksen rakastama ja vihaama Lesbia on runojen Clodia, joka kirjoittaa omaa ääntään kuuluville Jacksonin runoissa. Jackson pohtii mahdollisuutta kirjoittaa säkeistä biografiaa, ja yhteyttä menneisiin historiallisiin henkilöihin, kummitusmaista olemista, joka mahdollistaisi yhteyden menneeseen. Konferenssin pääorganisoija Amy-Katerini Prodromou taas hahmotti oman isoisänsä historiaa osin fiktioidussa, mutta pohjaltaan biografisessa tekstissään ”Just a knowing he was dead: Letter from a WWII veteran”.

Amy-Katerini Podromou, Helen Pleasence, Carol DeBour-Langworthy, Anna Jackson

Seuraava konferenssi järjestetään Lontoossa kesäkuussa 2017 teeman New digital media alla ja seuraava maailmankonferenssi on Brasiliassa kesällä 2018.

Konferenssiretkellä Pafoksen arkeologisella alueella, hallitsijoiden vanhoilla haudoilla.

Kulttuurihistorian oppiaineen kevääseen kuuluu jo perinteikkäästi kurssi kulttuurihistorian kirjoittamisesta. Tänä vuonna kokoonnuimme opiskelijoiden kanssa helmikuussa neljä kertaa yhteisille luennoille keskustelemaan historian tutkimisen ja kirjoittamisen välisestä suhteesta sekä siitä laajasta tietokirjoittamisen kirjosta, mikä alalla vallitsee.

Kun viimeistelin kurssin suunnittelua, pohdin niitä teemoja, joita erityisesti haluaisin opiskelijoille tänä vuonna korostaa. Kurssi kun mahdollistaa myös opettajalle aika vapaan otteen lähestyä niinkin moniaalle ulottuvaa tematiikkaa kuin kirjoittaminen. Kesken tämän suunnittelun yksi aikamme suurista muusikoista, David Bowie, yllättäen kuoli ja uppouduin kuuntelemaan hänen viimeiseksi jäänyttä levyään Black Star. Luin useita eri lehtijuttuja ja kommentteja hänen tähteytensä merkityksestä. Erityisesti minut herätti erään amerikkalaisen blogistin, Jason Evangelhon näkemys levyn toisesta, Bowien viimeiseksi jääneestä videosta ”Lazarus”. Tuo mystinen video, joka pitää sisällään kuvauksia taiteilijasta paperin ja kynän äärellä, raivoisasti repimässä hiuksiaan ja kiihkeästi, nopeasti kirjoittaen, paperille vuodattaen, askarrutti. Blogi puki sanoiksi sen, mistä tässä kappaleessa ja ehkä koko levyssä, myös koko Bowien taiteilijuudessa oli kysymys:

There’s sage advice embedded here, a thinly veiled warning: Do not waste any more time not expressing yourself. Say what you need to say, boldly and without reservation. Nurture your creativity and don’t be shy about it. Stop constantly consuming and start creating before it’s too late, and that dark, mysterious wardrobe into nothingness consumes you.

David Bowie videollaan Lazarus. Kuva sivulta: http://www.davidbowie.com/news/watch-bowie-s-lazarus-video-now-55476

Älä tuhlaa aikaa turhaan pohtimiseen, miettimiseen. Vaali luovuuttasi, äläkä epäröi. Mietin, miten tärkeä sanoma tämä olisi opiskelijoillekin: älkää liikaa pelätkö, luottakaa itseenne, uskokaa tekemisiinne, pitäkää luovuutta korkeassa kurssissa. Sillä luovuudesta on kysymys myös tutkimuksen teossa. Kirjoittaminen vaatii luovan hengen ylläpitoa ja vaalimista, olkoon kyse sitten vaikka minkälaisen tekstin kirjoittamisesta – luovuus voi olla myös avain monen työläältä, puuduttavalta ja vaikealta tuntuvan kirjoittamistehtävän edessä.

Luovuudesta tuli yksi tärkeä osa kirjoittamiskurssia, etenkin luovan kirjoittamisen opettajan, kirjailija Niina Revon luennolla, jossa teimme kirjoitusharjoituksia ja pohdimme kirjoittamista juuri luovuuden näkökulmasta. Kurssi sai myös opettajat pohtimaan suhdettaan kirjoittamiseen, kuten vierailemassa käyneen Anu Lahtisen, joka kirjoitti hienossa omaelämäkerrallisessa blogitekstissään vuosistaan ja harhailuistaan erilaisilla kirjoittamisen poluilla. Hän kannusti opiskelijoita omalla tarinallaan siitä, miten ”joka askelella oppii enemmän siitä, mitä osaa ja voi oppia. Alkuaskel voi olla oma blogi, oma kirja-arvio, oma seminaariesitelmä, tai se, että haastattelee ihmistä, joka on kiinnostavassa ammatissa.”

Nyt luettuani opiskelijoiden luentopäiväkirjat, voin huomata, miten tärkeää on tarjota tila tällaiselle pohdinnalle muiden opintojen lomassa. Kirjoittaminen kuuluu historian, ja kaikkien humanististen opintojen kulkuun ihan alusta lähtien ja se on myös usein asia, joka tuottaa suurimpia haasteita opiskelijoille (ja meille kaikille) matkan varrella. Siksi oli hienoa lukea opiskelijoiden pohtivia, analyyttisiä ja usein myös hyvin innostuneita tekstejä siitä, mitä kirjoittaminen juuri minulle merkitsee, mikä kirjoittamisen rooli on opinnoissa ja historiantutkimuksessa ja millaisia kirjoittajaidentiteettejä kukin kokee omaavansa. Luentopäiväkirjoja lukiessa voi vetää aika vahvan johtopäätöksen siitä, että haave omien tekstien kirjoittamisesta, toimittajan työstä, jopa oman kirjan julkaisemisesta on monen kulttuurihistoriaa pää- ja sivuaineena opiskelevan ajatuksissa. Se oli yllättävänkin vahva pohjavire kaikissa teksteissä, eikä kukaan tuntunut suhtautuvan kirjoittamiseen välinpitämättömästi.

Tällä hetkellä opiskelijat työstävät työpajoissaan jälleen tekstejä erilaisista teemoista. He kirjoittavat kirja-arvioita, historiauutisia, blogeja, esseitä, haastatteluja terrorismin pitkästä kulttuurihistoriasta, 80-luvun kulttuurihistoriasta, ja kodin kulttuurihistoriasta. Kevään myötä tekstejä alkaa ilmestyä eri historia-alan foorumeilla. Kurssilla tullaan jatkossakin panostamaan luovuuden ja kirjoittamisen merkityksen pohtimiseen sekä löytämään tilaa opiskelijoille miettiä vapaasti ja vailla liian formaaleja muotoja omaa suhdettaan kirjoittamiseen. Sillä kirjoittamaan ei opi kuin kirjoittamalla. Kirjoittamalla työstämme ajatteluamme, argumenttejamme, tulkintojamme – siksi on tärkeää, että uskaltaa tarttua kynään tai asettaa sormensa näppäimistölle, vaikka teksti olisikin vain ajatuksia, sirpaleita, keskeneräistä, ehkä huonoakin omasta mielestämme. Tällöin on hyvä pitää mielessä kirjallisuudentutkija, omaelämäkertakirjailija Merete Mazzarellan sanat teoksessa Elämä sanoiksi (2013):

Ei pidä pelätä että kirjoittaa huonosti. Parhaan neuvon, mikä minulla on kirjoittamiseen antaa, annan jo nyt: on ajateltava, että huonokin teksti on aina parempi kuin ei tekstiä ollenkaan. Huono teksti on lähtökohta, mutta jos teksti puuttuu, ei ole mitään. Tottumaton kirjoittaja saattaa kuvitella, että ensin mietitään mitä halutaan kirjoittaa, niin että se on valmiina päässä ennen kirjoittamista, mutta oikeastaan ei voi tietää mitä ajattelee ennen kuin alkaa kirjoittaa, sillä kirjoittaessaan ajattelee.

Lue täältä myös Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkijoiden ajatuksia kirjoittamisen ja luovuuden merkityksestä.

Kesäkuun alussa Turkuun kokoontui joukko kansainvälisiä alan huippututkijoita keskustelemaan tarinankerronnasta nykytaiteessa ja siihen liittyvistä eettisistä haasteista otsikolla Ethics of Storytelling: Historical Imagination in Contemporary Literature, Media and Visual Arts. Kirjallisuudentutkija Hanna Meretojan johtaman tutkimusprojektin kutsumana Historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitokselle saapui kirjallisuuden, taiteen, filosofian ja historiantutkijoita ja taiteentekijöitä lähestulkoon joka mantereelta. Harvoin on Turussa humanistisen alan konferenssissa nähty näin kansainvälistä ja monialaista joukkoa, joka löysi hyvin nopeasti yhteisen sävelen.

Hanna Meretoja avaa konferenssin

Harvassa konferenssissa on myöskään kuultu näin paljon ylistystä niin konferenssin sisällön kuin järjestelyjen suhteen: viimeisenä päivänä kuulin yhden jos toisenkin sanovan painokkaasti, kuinka tämä on ollut paras konferenssi missä he ovat koskaan olleet. Se on paljon sanottu, mutta siinä ei ollut mitään liikaa. Konferenssissa yhdistyi harvinaisella tavalla syvällinen teoreettinen pohdinta äärimmäisen konkreettisiin tulokulmiin. Harvinaista ja inspiroivaa oli myös jatkuva tieteen ja taiteen vuoropuhelu, joka siivitti jokaista konferenssipäivää.

Konferenssin ensimmäinen puhuja, kansainvälisesti yksi tunnetuimpia kulttuurisen muistin ja trauman tutkijoita Aleida Assman pohti holokaustiin liittyvää tarinankerrontaa empaattisen kuulijuuden kautta. Assmanin mukaan empatia on ennen muuta sitä, että on paikalla ja kuuntelee, jolloin kyse on eettisestä toisen tarpeisiin vastaamisesta. Merkityksellistä on se, että empatia on ominaisuus, joka on mahdollista valita tai sulkea pois.

Anna Reading luki esityksessään myös teoksensa ”To my dearest daughter”, joka on hänen seitsemänvuotiaalle tyttärelleen kirjoittama feministinen pamfletti siitä, millaisia mahdollisuuksia maailma naiselle tarjoaa.

Brittiläinen professori ja näytelmäkirjailija Anna Reading jatkoi pohdintaa empatiasta ja ennen muuta eettisestä tarinankerronnasta osana jonkin menetetyn palauttamista. Traumaattisista tapahtumista tai kokemuksista kertominen on hänen mukaansa tapa, jolla jonkin kadotetun saaminen takaisin onnistuu parhaiten. Hän on osallisena Phenomenal People -nettisivustossa, jossa annetaan tavallisille ihmisille mahdollisuus jakaa merkityksellisten, ilmiömäisten ihmisten tarinoita – ja nämä ilmiömäiset ihmiset ovat nimenomaan naisia, äitejä, tyttäriä, isoäitejä, tunnettuja ja tuntemattomia, sillä Readingin mukaan yhä edelleen on tärkeää korostaa sukupuolten epätasa-arvoa ja tarjota nimenomaan naisille ja tytöille tarinoita siitä, mitä kaikkea naisen elämä voi olla. Näin tarinasta voi tulla lahja, jonka kuuntelemiseen liittyy eettinen vastuu.

Reading painotti oivallisesti jokaisen akateemisen tutkijan roolia tarinankertojina. Tätä kautta meidän työhömme liittyy myös valtava  eettinen vastuu ja mahdollisuus. Tarinoiden avulla voimme tavoitella muutosta.

Anna Readingin kehoitus

Louie Palu ja valokuva Meksikossa säilöön otetusta rajan yli ylittäneestä naisesta

Konferenssi huipentui lauantai-aamupäivänä taiteen äärelle Turun kaupunginkirjastossa. Kanadalainen sotavalokuvaaja ja journalisti Louie Palu kertoi vangitsevasti työstään sodan ja trauman kuvaajana Kandaharissa, Quantanamossa ja Meksikon rajalla. Palu on työssään jatkuvasti eettisten ratkaisujen äärellä pohtiessaan mitä kuvata, minkälaisissa tilanteissa ja miten työnsä esittää. Sotavalokuvan sisältö muuttuu ratkaisevasti, kun siitä tulee osa sanomalehden sivua, jota täyttävät auto- ja kännykkämainokset sekä muut lehtijutut ja otsikot. Palun ratkaisu on ollut esimerkiksi työstää konseptisanomalehteä, jossa ovat läsnä pelkät kuvat hänen kuvateksteillään. Voimakkaimman elämyksen Palun esityksessä teki sen aloittanut video, jonka hän oli kuvannut taistelutilanteessa Afganistanissa. Palun heiluva kamera seuraa ampuvia sotilaita tienvarressa, taustalla, ihan lähellä kuuluu hänen hengästynyt, pelokkaalta kuulostava hengityksensä. Ensimmäistä kertaa koin, että sain jonkinlaisen, edes hyvin etäisen välähdyksen siitä, miltä sota oikeasti voi näyttää ja tuntua – eikä se tuntemus jätä rauhaan.

Riikka Pelo lukee romaaniaan Jokapäiväinen elämämme

Palun jälkeen suomalainen kirjailija Riikka Pelo kertoi intensiivisesti omasta palkitusta romaanistaan Jokapäiväinen elämämme, jossa hän kuvaa venäläistä runoilija Marina Tsvetajevaa ja tämän tytärtä Ariadna Efronia pyrkimyksenään tavoittaa äidin ja tyttären välisen suhteen ristiriitainen kudos keskellä Neuvostoliiton synkkenevää paranoidista ilmapiiriä ja taiteilijan aseman muutosta. Pelo sulautti puheeseensa pätkiä romaanistaan, ja pyrki hienolla luennallaan saamaan esiin sen rytmin, joka hänen koko kirjoittamistaan määräsi. Pelo joutui romaania kirjoittaessaan pohtimaan historiallisen henkilön, totuudellisuuden, autenttisuuden ja taiteellisuuden välistä suhdetta.

Näistä teemoista keskustelua jatkettiin, kun siihen liittyivät brittiläiset kirjallisuudentutkijat Colin Davis ja Robert Eaglestone Hanna Meretojan johdolla. He eivät päästäneet taiteilijoita helpolla pohtimalla muun muassa sitä, onko taiteilijan mahdollista olla ylipääätään eettinen ja mitä etiikka loppujen lopuksi tarkoittaa. Mitä on totuus ja minkälaiseen totuuteen voi pyrkiä? Konferenssipuhuja Molly Andrewsin vastaus tähän oli erinomainen hänen esittäessään, että taiteilijan paras tavoite on ollut totuudellinen, uskottava, (trustworthy) – totuudella on aina monet kasvot, mutta totuudellisuuteen pyrkiminen on mahdollista taiteesta tavoittaa, jos se siihen pyrkii.

Colin Davis, Louie Palu, Robert Eaglestone, Riikka Pelo ja Hanna Meretoja Turun kaupunginkirjastossa

Konferenssissa keskusteltiin asioista, jotka tulevat olemaan keskeisiä myös Turun yliopiston uudessa tutkimuskeskuksessa, joka julkistettiin konferenssin avajaispäivänä. SELMA: Centre for the Study of Storytelling, Experientiality and Memory on Hanna Meretojan ja Maarit Leskelä-Kärjen luotsaama keskus, jonka tavoitteena on yhdistää monitieteiset voimat ja laitoksemme vahvuudet liittyen tarinankerronnan, elämänkerronnan, kokemuksellisuuden ja kulttuurisen muistin tutkimiseen. SELMA sai kolmen päivän aikana kymmeniä ystäviä, joiden avulla lähdetään luotaamaan niin tuttuja kuin tuntemattomampiakin tutkimusalueita tieteen ja taiteen risteysalueella.

Aleida Assman kiittää konferenssipuhujien puolesta konferenssin järjestäjiä hienosta elämyksestä ja toteasi puheensä päätteeksi: ” Each and everyone of us has a wonderful story to tell afterwards”

Riikka Soisalo on kirjoittanut tekstin osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin 1910-luvun Suomi -työpajaa.

Elokuvajuliste, lähde http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4sky_%28elokuva%29

Olin taannoin kulttuurihistorian professori Hannu Salmen luennolla suomalaisista kartanoista ja niiden käytöstä elokuvien tapahtumapaikkoina ja kuvausmiljöinä. Suurena kartanoiden ihailijana päätin tuolloin katsoa uusin silmin kotimaisia elokuvia, joissa nämä entisajan hulppeat rakennukset ja interiöörit olisivat sivuroolissa tai jopa pääosassa. Kun sain katsottavakseni Aku Louhimiehen vuonna 2008 ohjaaman elokuvan Käsky, oli ensimmäinen ajatukseni: hienoa, elokuvaa on kuvattu paikallisessa Brinkhallin kartanossa Kakskerran saarella. Ja vielä ilmeisen suurelta osin. Voisin keskittyä ihailemaan ja tekemään huomioita Brinkhallin kartanosta, sen käytöstä ja soveltuvuudesta tämän kaltaisen elokuvan tapahtumapaikaksi. Vaan toisin kävi. Elokuva otti valtaansa ja vei mukanaan.

Käsky on vuoden 1918 Suomen sisällissodan tapahtumista kertova elokuva, joka perustuu Leena Landerin samannimiseen romaaniin. Elokuvan keskiössä on nuori, valkoinen, kirkasotsainen jääkäri Aaro Harjula (Samuli Vauramo), joka lähtee vastoin esimiestensä toivetta kuljettamaan nuorta, punaista naissotilasta Miina Malinia (Pihla Viitala) kenttäoikeuteen tuomittavaksi. Matkalla nuoret kuitenkin haaksirikkoutuvat autiolle saarelle, jossa he viettävät usean vuorokauden kaksin hankkien itse ruokansa ja vailla yhteyttä ulkomaailmaan. Saarella myös tapahtuu jotain. Jotain, mikä sitoo Aaron ja Miinan yhteen. Jotain, mikä saa valkoisen ja punaisen sotilaan unohtamaan värinsä. Tämä näkymätön, mutta elokuvassa lähes käsin kosketeltava side kiinnostaa myös kenttäoikeuden tuomaria Emil Hallenbergiä (Eero Aho), joka nuorten viimein oikeuteen saapuessa kuulustelee Malinia ja lopulta kietoutuu myös yllättävällä tavalla mukaan Aaron ja Miinan kohtaloon.

Käsky on todella taidokkaasti tehty kuvaus sisällissodan raakuudesta, josta eivät osattomiksi jääneet naiset eivätkä lapsetkaan. Jos sodasta puhuttaessa on silmiin aiemmin piirtynyt kaatuneiden miesten vääntyneet jäsenet ja kylmettyneet ruumiit, tarjoaa elokuva jo ensi kohtauksesta lähtien jotain aivan muuta. Kun joukko valkoisia miessotilaita saa kiinni punaisten naissotilaiden ryhmän ja marssittaa heidät teloitettavaksi, nousee katsojalla pala kurkkuun ensimmäisen kerran. Näinkö se sitten kuitenkin meni? Tämä puistattava tunne säilyi ainakin itselläni läpi koko elokuvan, eikä kyyneliltäkään vältytty. Heräsin ensimmäistä kertaa kylmään totuuteen: tässä sodassa naisetkin olivat rintamalla.

Kuvalähde http://dome.fi/elokuvat/arvostelut/kasky-

Toden totta, maaliskuussa 1918 on naiskaartilaisia laskettu olevan 1928 henkilöä. Tosin heitä toimi myös muissa tehtävissä eli varsinaisten aseellisten naisten määrä on epävarma. Valkoiset suhtautuivat taisteleviin naisiin kielteisesti, mutta punaisten puolella heidät hyväksyttiin rintamalle. Elokuvan Miina Maunula edustaa tyypillistä punaista naissotilasta; nuorta, naimatonta ja vähän koulutettua. He olivat useimmiten esimerkiksi piikoja tai tehtaiden työntekijöitä. Rintamalle he ilmestyivät sodan loppuvaiheessa, keväällä 1918.

Naiskaartin taustalla oli koko työväenliikkeen yleinen aktivoituminen 1800 – 1900-lukujen taitteessa. Se oli myös osa naisten vapautumisliikettä, niin järjettömältä kuin se kuulostaakin. Naiset pyrkivät vaikuttamaan yhteiskunnassa ja osallistuminen taisteluun rintamalla oli siihen yksi keino. Raadollista ja jollain tapaa surullista; tasa-arvoa on haettu hinnalla millä hyvänsä.

Kuvalähde: http://www.uusisuomi.fi/kulttuuri/33584-elokuva-arvio-kasky

Kuten elokuvasta myös selviää, kaikkia kohdeltiin yhtä julmasti. Armoa eivät saaneet sen paremmin äidit kuin raskaana olevatkaan. Elokuvassa tylyn kuoleman kokee myös nuori sotilas ja äiti Martta, jonka orvoksi jäänyt poika Eino kuvaa karua tarinaa sodan muovaamista ihmiskohtaloista. Einon avulla tarinaan saadaan myös kaikesta julmuudesta huolimatta jollain tapaa lämmin ja lohdullinen loppu.

Käsky koskettaa ja jättää katsojansa ajattelemaan. Tarina kerrotaan taitavasti; puhetta on lopultakin yllättävän vähän, juonta kannattelee hienosti myös kuva ja tunnelma. Muutaman ihmiskohtalon avulla sisällissodasta tehdään todellinen. Sota tulee lähelle myös kaltaistani ihmistä, joka muuten on sen historiankirjoituksessa mieluummin sivuuttanut. Roolisuoritukset ovat onnistuneita ja se miljöökin – se on upea ja uskottava!

Lähteet:

Hoppu, Tuomas: Tampereen naiskaarti. Myytit ja todellisuus. Jyväskylä 2008.

Pekkalainen, Tuulikki: Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset. Helsinki 2011.

Vietnamin sotaan liitetyt mielikuvat ja käsitykset pohjaavat länsimaissa vahvasti Hollywoodin tuottamiin sotakuvauksiin. Koska amerikkalaiset sotaelokuvat ovat pääsääntöisesti keskittyneet amerikkalaissotilaiden kokemuksien kuvaamiseen, ovat vietnamilaisten omat näkemykset sodasta ja sen seurauksista jääneet länsimaissa vähemmälle huomiolle. Sotaa ja etenkin sen aiheuttamia traumoja ja sodanjälkeistä aikaa on käsitelty vietnamilaisten näkökulmasta muun muassa elokuvissa Boat People (1982) ja Journey from the Fall (2006).

Ann Huin ohjaama Boat People (1982) kuvaa tavallisten vietnamilaisten arkielämää sodan jälkeen. Elokuvan päähenkilö on japanilainen journalisti Shiomi Akutagawa, joka saapuu maahan kommunistijohdon vieraana dokumentoimaan paikallisten elämää. Kyllästyttyään viranomaisten tuputtamaan siloteltuun kuvaan maan oloista, Akutagawa tutustuu Da Nangissa asuvaan lapsiperheeseen ja ystävystyy perheen 14 vuotiaan tyttären, Cam Nuongin kanssa. Kiertäessään kaupunkia tytön kanssa, Akutagawa havahtuu paikallisten elämän raadollisuuteen.

Elokuvasta Journey from the Fall, alkuperäinen kuva: http://www.journeyfromthefall.com/images/gallery/JFF02.jpg

Journey from the Fall (2006) on kuvaus yhden perheen selviytymistaistelusta Vietnamin sodan päättymisen jälkeen. Perheen isä Long joutuu kommunistien vankileirille heti sodan päätyttyä, samalla kun miehen perhe yrittää epätoivoisesti paeta maasta. Elokuvassa seurataan rinnakkain sekä Longin selviytymistä vankileirien rankoissa oloissa, että hänen perheensä pakomatkaa Yhdysvaltoihin.

Boat People ja Journey from the Fall eroavat toisistaan juonikuvioiltaan, mutta molemmissa elokuvissa toistuu keskenään samankaltaisia teemoja. Kummassakaan elokuvassa ei uhrata juurikaan aikaa sodan tapahtumien puimiseen amerikkalaisten näkökulmasta. Merkittävin amerikkalaissotilaita koskeva kommentti kuullaan aivan Journey from the Fall -elokuvan alkuminuuteilla, kun Long toteaa amerikkalaisten hylänneen Etelä-Vietnamin Saigonin kaatumisen jälkeen 1975. Elokuvat ovat myös avoimen kriittisiä maan kommunistihallintoa kohtaan ja niissä kritisoidaan erityisesti sodan jälkeen Vietnamiin perustettuja talousvyöhykkeitä. Kommunistiviranomaiset lähettivät näille vyöhykkeille sotaa seuranneina vuosina niin poliittisia vankeja kuin rikollisiakin purkamaan maamiinoja, viljelemään peltoja ja tekemään muuta fyysisesti raskasta ja vaarallista työtä.
Elokuvien henkilöhahmojen elinolojen synkkyydestä ja vaarallisuudesta huolimatta toistui kummassakin elokuvassa myös toivo paremmasta tulevaisuudesta. Vankileireille pakkotyöhön joutuneet vangit motivoivat itseään unelmoimalla paosta ja jälleennäkemisestä perheidensä kanssa. Toisaalta maasta jo paenneet perheenjäsenet elättivät toivoa paremmasta huomisesta rakentaessaan itselleen uutta elämää Yhdysvalloissa.
Vietnamilaisten henkilöhahmojen inhimillinen kuvaustapa korosti omalta osaltaan sitä, miten merkittävästi elokuvien hahmokuvaus poikkeaa siitä, miten vietnamilaisia kuvataan Hollywoodin sotaelokuvissa. Koska amerikkalaiset sotaelokuvat keskittyvät niin vahvasti amerikkalaissotilaiden kokemuksiin, jää vietnamilaisten hahmojen käsittely usein erittäin pintapuoliseksi. Tyypillisesti vietnamilaiset hahmot kuvataankin joko kasvottomina vihollisina tai amerikkalaissotilaiden väkivallan uhreina vailla sen syvällisempää hahmokehitystä. Journey from the Fall ja Boat People ovatkin hyvää vastapainoa Hollywoodin perinteisille Vietnam-kuvauksille, sillä niissä nostetaan esiin tarinoita ja näkökulmia, jotka usein sivuutetaan länsimaisessa populaarimediassa.

Tämä Minna Pekkarisen kirjoittama blogi on syntynyt osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia Vietnamin sodan kulttuurihistoriaa käsittelevässä työpajassa.

Tänä keväänä kulttuurihistorian aineopinnoissa on jälleen harjoiteltu eri kirjoittamisen tyylilajeja ja keinoja Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssilla. Viime keväänä uudistettu kurssi koostui asiantuntijaluennoista, joissa valotettiin tietokirjoittamisen, sosiaaliseen mediaan kirjoittamisen sekä tiedeviestinnän ja radiotyöskentelyn saloja. Tämän jälkeen opiskelijat ovat kevään mittaan työstäneet temaattisissa työpajoissa erilaisia kirjoittamistöitä blogin kirjoittamisesta historiauutiseen ja radio-ohjelmaan. Osa kurssitöistä on jo julkaistu Agricola -verkkopalvelussa, osa teksteistä julkaistaan täällä kulttuurihistorian blogissa tulevina viikkoina ja osa teksteistä ilmestyy muualla mm. historian opiskelijoiden Kritiikki-lehdessä ja Ennen ja Nyt -verkkolehdessä. Radio-ohjelmat julkaistaan myöhemmin kulttuurihistorian youtube-kanavalla.

Tämän kevään teemat ovat olleet Seksuaalisuus keskiajan kulttuurissa, 1910-luvun Suomi sekä Vietnamin sodan kulttuurihistoria. Kulttuurihistorian oppiaineessa tehdään vahvaa keskiajan tutkimusta ja sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja rakkauteen liittyvät kysymykset ovat olleet tutkimuksessa vahvasti esillä. Opiskelijat löysivätkin oppiaineen tutkijasta Tom Linkisestä hyvän asiantuntijan työpajaansa. Keväällä ilmestynyt Anu Lahtisen ja Kirsi Vainio-Korhosen teos Lemmen ilot ja sydämen salat on myös inspiroinut ryhmäläisiä kirjoittamaan (ks. historiauutinen Agricolassa).

1910-luvun Suomen tematiikka liittyy oppiaineessa käynnissä olevaan Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria -teokseen. Teoksen kirjoittamisprosessi on näkynyt oppiaineen opetuksessa ennen muuta vuosikymmenkursseina, kuten vuonna 2014, jolloin paneuduttiin 1930-luvun Suomeen. Työpajassa on tarkasteltu mm. jugendrakentamisen historiaa, vuoden 1918 sisällissotaa sekä Sibeliuksen juhlavuotta.

Vietnamin sodan kulttuurihistoria on vahvasti esillä kulttuurihistorian opetuksessa keväällä 2015, jolloin sodan päättymisestä tulee kuluneeksi 40 vuotta. Oppiaine järjestää yhteistyössä Pohjois-Amerikan tutkimuskeskus John Morton Centerin kanssa avoimen seminaarin aiheesta 24.4. ja myös tämän kirjoittamistyöpajan kurssityöt linkittyvät tiiviisti tähän seminaariin. Työpajassa on mm. perehdytty sodan tapahtumiin ja jälkiseurauksiin katsomalla tuore dokumentti ”Lighter than Orange” sodassa käytetyn kasvimyrkyn seurauksista vietnamilaisten elämässä (ks. dokumenttiarvio Agricolassa) sekä perehtymällä sodan tapahtumiin niin Hollywood-elokuvan kuin vietnamilaisten ihmisten näkökulmasta.

Tällä hetkellä viimeisiä pidempiä tekstejä vielä viimeistellään, ja juuri ennen vappua 28.4. järjestämme loppuseminaarin, missä opiskelijat pääsevät esittelemään töitään ja kertomaan oppiaineen henkilökunnalle ja opiskelijakavereilleen työnsä tuloksista. Viime kevään kurssin lopputöihin voit tutustua täällä ja tämän kevään työt esitellään samalla sivustolla, kun kurssin loppuseminaari 28.4. on ohi.

Kirjoittaminen on historioitsijan arvokkain työväline ja ammattitaito. Historia-aineissa onkin aina haluttu opettaa hyvää kirjoittamista. Aiemmin tämä tapahtui esseeseminaareissa, mutta jo pitkään kulttuurihistorian aineopinnoissa on ollut kirjoittamiseen keskittynyt kurssi. Siellä on harjoiteltu paitsi tieteellisen kirjoittamisen saloja, myös avattu erilaisia populaarin kirjoittamisen muotoja. Täksi kevääksi kurssia uudistettiin.  Halusimme keskittyä ennen muuta yleisempään tiedeviestintään ja tutkimuksen popularisointiin sekä tarjota uusia opiskelumuotoja lisäämällä omaehtoista työskentelyä yhdessä toistensa kanssa. Siten myös opiskelijoiden ammatilliset valmiudet voisivat kasvaa.

Helmikuun ajan aineopintojen alkuvaiheen opiskelijat kuuntelivat asiantuntijoiden luentoja tietokirjoittamisesta, tutkijahaastattelusta, tiedeviestinnästä, verkkokirjoittamisesta ja audiodokumenttien tekemisestä. Sen jälkeen on ollut oman työnteon aika! Opiskelijat jakaantuivat kolmeen työpajaan ja valitsivat keskuudestaan ryhmän vetäjän. Kurssin vastuuopettaja on jatkuvasti yhteydessä opiskelijoiden kanssa ja on tarpeen mukaan läsnä työpajakokoontumisissa. Moodle tarjoaa hyvin foorumin käydä ideoista ja aluilla olevista töistä keskustelua.

Uutta kurssissa on siis itsenäinen työpajatyöskentely, jossa opiskelijat saavat hyvin omaehtoisesti valita miten ja koska tapaavat ja miten työnsä rytmittävät. Heillä on vapautta ja vastuuta, ja se tuntuu toimivan hyvin!

Uutta on myös kurssin temaattisuus. Jokainen työpaja tekee erilaisia töitään (haastatteluita, tiedeartikkeleita, blogeja, kirja-arvioita, radio-ohjelmia) valmiiden teemojen mukaan. Ensimmäinen työpaja keskittyy Outoon Eurooppaan, ajallisesti 1500-1700-luvuilla tapahtuneeseen kulttuuriseen vaihtoon ja ennen muuta Euroopan ulkopuolisten näkemyksiin Euroopasta ja eurooppalaisista. Toinen työpaja tarttuu ajankohtaiseen Ensimmäisen maailmansodan historiaan kulttuurihistorian näkökulmasta. Kolmannen ryhmän teemana on 1930-luvun Suomi, teema, joka näkyy kulttuurihistorian opetuksessa tänä vuonna muutenkin esimerkiksi Espanjan sisällissotaa käsittelevässä huhtikuisessa seminaarissa ja syksyn laajassa Studia Generalia –sarjassa yhteistyössä Kaupunginkirjaston kanssa.

Tärkeää on, että kaikki opiskelijoiden työt julkaistaan. Tulette näkemään näitä töitä kevään mittaan täällä kulttuurihistorian blogissa – muita julkaisupaikkoja ovat esimerkiksi oppiaineen kotisivut, Agricola-historiaverkko, Kritiikki-lehti ja mahdolliset muut foorumit, joita vielä keksimme. Kaikki huipentuu seminaariin, missä työpajat esittelevät tuloksiaan. Se tarjoaa mahdollisuuden palautekeskusteluun kurssista ja sen kehittämisestä tulevaisuudessa.

Tervetuloa seuraamaan kulttuurihistorian kirjoittajia!