Kategoria: Yhteiskunnallinen vaikuttaminen (Page 2 of 4)

Ikuisuus ja päihtymys – Walter Benjaminin historiankäsityksen jäljillä

9.12.2013 / Toimittaja / 0 Comments

Kirjailija Sirpa Kähkösen Litzen-luento Turun yliopistossa 4.12.2013

”Fremd bin ich eingezogen
Fremd zieh’ ich wieder aus.”

Port Bou

Näin alkaa Franz Schubertin vuonna 1827 säveltämä laulusarja Winterreise Wilhelm Müllerin runoihin, sen ensimmäinen laulu.

”Saavuin muukalaisena, muukalaisena jatkan matkaani.” Se voisi olla poeettinen tiivistys Walter Benjaminin elämästä – tai useimpien vapaiden intellektuellien elämästä. Winterreise kuvaa kiertelevän kisällin kovaa kohtaloa sääty-yhteiskunnassa: koko liederzyklus alkaa tilanteesta, jossa kaikki on menetetty, rakkaus, toivo, unelmat. Kisälli on lähtenyt talven selkään, ilman tietoa majapaikasta ja työstä. Mutta hän ei ole pelkkä käsityöläinen, hän on myös lauluntekijä. Hän on saapunut kaupunkiin keväällä, rakastunut ja saanut silloin toivon vastarakkaudesta – tytön äiti on jopa puhunut avioliitosta. Mutta tyttö on ”rikas morsian” eikä häntä lopulta naiteta köyhälle kisälli-laulajalle. Kisälli lähtee kaupungista yön selkään, tuiskun syliin.

Jos Winterreise olisi pelkkä romanttinen 1800-luvun alun sääty-yhteiskunnan kuvaus, se tuskin olisi kestänyt aikaa. Mutta Winterreise on yhä erittäin suosittu, ja sen kuvaamiin tuntoihin on helppo samastua. Se puhuttelee ihmistä päähenkilön epätoivon ja ulkopuolisuuden kautta. On aivan mahdollista kuunnella Winterreise symbolisena kuvauksena vapaan intellektuellin osasta.

Sivullisuus on paitsi intellektuellin, myös säätyjen ulkopuolisen, juutalaisen, taiteilijan, ei-akateemisen ja köyhän ihmisen osa. Usein nämä yhdistyvät freischwebende intelligenzissä – niin myös Walter Benjaminissa.

Über den Begriff der Geschichte – Historian käsitteestä -teesikokoelma oli Benjaminilla työn alla alkuvuodesta 1940. Taustalla oli lähentyminen elämänikäisen ystävän, Gerschom Scholemin – juutalaisen mystiikan tutkijan ja sionistin kanssa. Poliittiset, historia-aiheiset ja teologiset aihelmat yhdistyvät ainutlaatuisella tavalla tässä teesien kokoelmassa, joka on Benjaminin viimeinen pääteos. Benjamin kertoi kirjeissään, että teeseihin vaikuttivat hänen sukupolvensa kokemukset sotaa edeltäneiltä vuosilta. Kokoelma valmistui huhti-toukokuun vaihteessa 1940. ”Hän tiesi täysin, että nämä teesit sisälsivät räjähdysherkän sekoituksen historiallista materialismia ja teologiaa”, todetaan Benjaminin kootuissa teoksissa. Benjamin ei aikonut julkaista niitä, koska ne avaisivat ovet ”intomieliselle väärinymmärrykselle”, kuten hän itse totesi kirjeessään Gretel Adornolle.

Teoksen lopullinen käsikirjoitus oli todennäköisesti mukana Pyreneillä siinä kuuluisassa mustassa salkussa, jonka sisältöä jälkimaailma on vuosikymmenien ajan arvuutellut.

Hitlerin valtaannousun jälkeen 1933 Benjamin oli lähtenyt maanpakoon. Hän vietti suurimman osan ajasta Pariisissa, joka oli hänelle rakkain ja tärkein kaupunki, vaikka myös lapsuuden Berliini oli merkityksellinen. Maanpakolaisvuosina hän vieraili myös pakolaisystävänsä, kirjailija Bertolt Brechtin luona Tanskassa.

Kun Saksa hyökkäsi Ranskaan kesällä 1940, Benjamin pakeni etelään. Jo tätä ennen hän oli joutunut internoiduksi ja pakkotyöhön. Hän tiesi, mitä tapahtuisi, jos hän joutuisi saksalaisten käsiin. Hän pelkäsi – Saksan ulkopuolella tuskin eli yhtään pakolaista, joka ei olisi tiennyt, mitä Gestapo ja SS tekivät vastustajilleen. Varsinainen painajaiskäänne oli Hitlerin ja Stalinin solmima sopimus, joka saattoi kaksi Euroopan mahtavinta salaista poliisia – Gestapon ja NKVD:n – yhteistyöhön joksikin aikaa. Euroopassa ei ollut enää turvallista paikkaa kummankaan poliittisille vastustajille – ja näiden kahden joukon yhtymäkohtaan joutui tuhansittain vilpittömiä, aatteellisia ihmisiä, jotka olivat paenneet Hitleriä Neuvostoliittoon ja joutuivat unelmavaltionsa pettämiksi. 1930-luvun lopussa Benjamin itse ja hänen ystäväpiirinsä olivat erittäin tietoisia Neuvostoliitossa tapahtuneista puhdistuksista sekä siitä, mitä heidän tovereilleen oli tapahtunut natsi-Saksan keskitysleireissä ja kidutuskammioissa.

Benjamin päätyi syyskuussa 1940 Marseilleen. Ystävien avustuksella hän oli saanut viisumin Yhdysvaltoihin ja lisäksi transitoviisumin Espanjaan ja Portugaliin. Laivat lähtivät Lissabonista. Mutta Benjamin ei voinut saada poistumisviisumia Vichyn Ranskasta, ja hän oli menettänyt Saksan kansalaisuuden.

Benjamin lähti pakolaisjoukon kanssa pyrkimään jalkaisin Pyreneiden yli Espanjan puolelle Port Bouhun. 48-vuotias Benjamin joutui levähtämään joka kymmenen askeleen jälkeen, koska hänen sydämensä ei tahtonut kestää rasitusta. Hän ei kuitenkaan antanut kenenkään kantaa mustaa salkkuaan, jossa hän sanojensa mukaan kantoi ”uutta käsikirjoitusta joka oli tärkeämpi kuin hän itse”. Päästyään Port Bouhun pakolaiset ilmoittautuivat Espanjan tulliviranomaisille toiveenaan saada leimat asiakirjoihinsa.

Syystä, jota koskaan ei tulla tuntemaan, Espanjan hallitus oli juuri sinä päivänä sulkenut rajansa Ranskasta tulevilta illegaalisilta pakolaisilta. Benjamin jäi loukkuun – vain siksi, että hän oli niin huonossa kunnossa, hän sai jäädä yöksi Port Bou’hun Hotel de Franciaan.

Öinen umpikuja: Massiivinen morfiiniannos. Viesti matkatoverille: ”Tässä pienessä kylässä Pyreneillä, missä minua ei tunne kukaan, on minun elämäni määrä päättyä.”

Luettelo jälkeenjääneistä esineistä (mutta ei esineitä): nahkainen attaseasalkku (ei käsikirjoitusta), miestenkello, piippu, kuusi valokuvaa, röntgenkuva, silmälasit, muutamia kirjeitä ja sanomalehtiä, papereita, vähän rahaa.

Hannah Arendt

Hannah Arendt kirjoittaa esipuheessaan Walter Benjaminin kirjoituskokoelmaan Illuminations, että epäonni määritteli Benjaminin elämänkulkua kerran toisensa jälkeen. Benjamin oli kuollessaan vain harvojen tuntema, eikä elämässään saanut nauttia suosiosta, joka oli tuleva hänen osakseen myöhempinä vuosikymmeninä. Kuten Arendt kirjoittaa: Pelkkä parhaimpien arvioon perustuva maine, olkoon se kuinka suuri hyvänsä, ei riitä tuottamaan elantoa kirjoittajille ja taiteilijoille vaan siihen tarvitaan kuuluisuutta, lukuisien ihmisten mielipidettä – ja siksi tuntuu houkuttavalta sanoa kuten Cicero: Si vivi vicissent qui morte vicerunt – kuinka toisin kaikki olisi ollutkaan, jos he, jotka voittivat kuollessaan, olisivat saaneet olla voitokkaita elämässä.”

Epäonni näyttäytyi monina koettelemuksina, kustantajat kaatuivat ennen kuin kirjat ehtivät jakeluun, rakkauselämä ei tuottanut tuloksia, Benjamin oli aina perimmältään yksin. Kirjoituskokoelmassaan ”Berliiniläinen lapsuus 1900-luvun vaihteessa” hän kertoo lastenrunosta, joka selitti hänelle elämänmittaisen epäonnen tuokiot. Runossa kyttyräselkäinen ukkeli rikkoo kaiken, mihin runon minä kokee ryhtyä ”Will ich in mein Kuchel gehn / Will mein Süpplein kochen; / Steht ein bucklicht Männlein da / Hat mein Töpflein brochen.” Ukkelin uhri jää typertyneenä tuijottamaan sirpalekasaa. Kirjoittaa Benjamin: ”Minne se ilmestyi, sinne jäin tyhjin käsin.”

Benjamin ei tavoitellut varmaa asemaa elämässä, vaikka siihen ensimmäisen maailmansodan jälkeen olisi kohtuullinen mahdollisuus ollutkin, kun myös juutalaiset saattoivat ryhtyä hakemaan yliopistovirkoja. Arendt arvelee että Benjamin yhtyi Baudelairen ajatukseen ”Être un homme utile m’a paru toujours quelque chose de bien hideux”. Hyödyllisenä ihmisenä eläminen on tuntunut minusta aina hirveältä asialta.

Benjaminin ajattelu irtautui aikansa akateemisesta kaanonista ja oli olennaiselta osaltaan ei-luokittelevaa ja, kuten Arendt toteaa, poeettista. Se ei tähdännyt sitoviin, yleisesti valideihin väittämiin vaan metaforisiin ilmauksiin. Metafora luo yhteyden joka havaitaan aistimellisesti ja välittömästi eikä se vaadi tulkintaa. Arendt käyttää esimerkkinä Homeroksen Iliasta, jossa sotajoukko hyökkäykseen käydessään vertautuu meren maininkeihin jotka toinen toisensa perään hyökyvät maihin.

Metaforat ovat väline, jolla maailman ykseys poeettisesti näytetään toteen. Arendtin mukaan Benjamin ajatteli poeettisesti olematta runoilija. Esseessään kääntämisestä Benjamin toteaa, että on olemassa ”totuuden kieli, jännitteetön ja jopa äänetön varasto äärimmäisiä totuuksia, joita kaikki ajattelu käsittelee.” Tämä on ”tosi kieli”, jonka olemassaolon käsitämme asiaa problematisoimatta heti ryhtyessämme ryhtyessämme kääntämään kielestä toiseen. Tämä on samanlainen ajatus kuin Mallarmén käsite immortelle parole, kieletön kieli, kielen ydin, jota ei voi tavoittaa puhutun kielen kautta mutta joka ilmenee runoudessa, joka hyvittää kielten puutteet.

Tätä esitelmää valmistaessani löysin omasta kirjahyllystäni 1700-luvun lopun romanttisen ajattelijan ja kirjailijan Novaliksen teoksen Fragmentteja ja tutkielmia, jonka yhteyden Benjaminin ajatteluun oivalsin selkeästi ensimmäistä kertaa. Näin Novalis Fragmenteissaan: ”Runoilija ja pappi olivat alkujaan yhtä, ja vasta myöhemmät ajat ovat erottaneet heidät toisistaan. Aito runoilija on silti aina pysynyt pappina samoin kuin aito pappi runoilijana. Ja eiköhän tulevaisuus palauttane ennalleen asioiden vanhan tilan?” (Suom. Vesa Oittinen). Benjamin käsitteleekin Novaliksen ”mystistä teoriaa”, joka kauniisti hohtaa Saksan usvien läpi, lyhyessä arviossaan vuodelta Renévillen Expérience poétique –teoksesta vuonna 1938.

Fragmenteissaan Novalis toteaa myös: ”Runoilija ymmärtää luontoa paremmin kuin tiedemies.”

Gerschom Scholem julkaisi teoksensa juutalaisesta mystiikasta 1941, vuotta Benjaminin kuoleman jälkeen. Ja omisti teoksen ”Walter Benjaminin muistolle, elinikäiselle ystävälle, jonka neroudessa yhdistyivät metafyysikon näkemys, kriitikon tulkintakyky ja oppineen tietämys ja joka kuoli Port Boussa Espanjassa matkallaan vapauteen.”

Kuoli matkalla vapauteen. Näin kai meille kaikille käy – eikö se ole pätevä kuvaus ihmisen osasta.

Paul Klee: Angelus Novus

”Kleellä on maalaus, jonka nimi on ’Angelus Novus’. Se esittää enkeliä, joka näyttää siltä kuin aikoisi etääntyä jostakin, jota se tuijottaa. Sen silmät ammottavat, sen suu on auki ja siivet levitetty. Historian enkelin täytyy näyttää juuri tältä. Se on kääntänyt kasvonsa menneisyyteen. Siinä missä tapahtumien ketju näyttäytyy meidän silmiemme edessä, siinä se näkee yhden ainoan katastrofin, joka lakkaamatta kasaa raunioita raunioiden päälle ja paiskaa ne sen jalkojen juureen. Se tahtoisi toki jäädä ja kerätä yhteen sen, mikä on lyöty palasiksi. Mutta paratiisista päin puhaltaa myrsky, joka on tarttunut sen siipiin ja joka on niin voimakas, että enkeli ei voi niitä enää sulkea. Tämä myrsky kuljettaa sitä vastustamattomasti tulevaisuuteen, jolle se on kääntänyt selkänsä, samalla kun rauniokasat sen edessä kasvavat taivaaseen asti. Se, mitä me nimitämme edistykseksi, on tämä myrsky.”

Näin Benjamin teeseissään historian käsitteestä. Teesit jakautuvat siististi kahtia, niin että niissä ilmenee sekä historiallinen materialismi että mystiikka, omaperäinen dialektiikka kahden vahvan ajattelutradition ja kahden vahvan ystävyysliiton välillä: marxilaisen Brechtin ja teologi- Scholemin, Yhdysvaltoihin tai Palestiinaan emigroitumisen välillä. Historiallisen materialismin läpitunkemissa osioissa kaikuu ilmiselvä Bertolt Brechtin ääni: ”Historismi esittää menneisyyden ’ikuisen’ kuvan, historiallinen materialisti ainutkertaisen kokemuksen menneestä. Hän antaa toisten kuluttaa itsensä loppuun historismin bordellissa ’Olipa kerran’ –nimisen huoran kanssa. Hän pysyy voimiensa herrana: hänessä on kyllin miestä räjäyttämään rikki historian jatkumon.” Tekstianalyyttisesti tämä passus on mielenkiintoinen, koska sydänvikainen ja epäkäytännöllinen silmälasipää Benjamin, joka oli kokenut internointiaikanaan totaalista avuttomuutta ja ollut täysin lian ja kylmyyden lamauttama, uhoaa siinä materialistin mieskunnolla ja räjäyttämisillä.

Tekstin mystiikkaa sivuavat osiot tuntuvat elävämmiltä. Benjamin tekee niissä erottelun Jetztzeitin ja Gegenwartin välillä. Gegenwart on nykyhetki, Jetztzeit taas nyt-hetki, joka ilmenee esimerkiksi historiallisessa konstruoinnissa. Tämän konstruoinnin paikkana ei ole homogeeninen, tyhjä aika vaan Jetztzeit, jonka jotkut tutkijat haluavat tulkita mystiseksi nunc stansiksi, pysähtyneeksi nyt-hetkeksi. Mutta se voi olla myös kertomuksen nykyaikaa, konstruoitua nykyhetkeä sellaisena kuin se ilmenee kertomuksessa. Niin kuin Benjamin totesi keskustelussaan Bertolt Brechtin kanssa Tanskassa 1938: ”Ne joille elämä on muuntunut kirjoittamiseksi, voivat lukea kirjoitusta vain taaksepäin. Se on ainut tapa, jolla he voivat kohdata itsensä, ja vain siten – pakenemalla nykyhetkestä – voivat sen jälkeen ymmärtää elämää.”

Nyt-hetki on Benjaminille messiaanisen ajan malli, joka kokoaa itseensä valtavana lyhennelmänä koko ihmiskunnan historian. Benjamin asettaa esikuvaksi historioitsijan, joka lakkaa luettelemasta tapahtumia toisensa perään kuin rukoilija helmiä rukousnauhassaan. Sen sijaan tämä käsittää konstellaation, jonka hänen oma aikakautensa on muodostanut tietyn aikaisemman aikakauden kanssa. Näin hän luo käsitteen nykyhetkestä nyt-aikana, johon on sinkoutunut messiaanisen ajan sirpaleita.

Benjamin selittää viimeisessä teesissään, että juutalaisilta oli tulevaisuuden tutkiminen kielletty. Tässä näemme jälleen Angelus Novuksen – sen selkä on käännetty tulevalle. Toora ja rukoukset opettavat kuitenkin juutalaisille muistamista. Tämä riisui Benjaminin mukaan tulevaisuudelta magian johon sortuvat ne kaikki, jotka hakevat ennustajilta valaistusta tulevaan, mutta ei tarkoita sitä, että tulevaisuus olisi juutalaisille homogeenistä, tyhjää aikaa. ”Sillä jokainen ajan sekunti oli kapea portti, jonka kautta Messias voisi saapua.”

Tämä viimeinen teesi erottaa mielestäni Benjaminin kommunismista ja valmistaa hänen tietään syvemmälle kohti Scholemin edustamaa juutalaista mystiikkaa. Kommunismi on olennaiselta osaltaan ennusteleva, tulevaisuuteen kurkottava oppi ja sellaisena yksi kristinuskon muunnelma – muistellaanpa vain Vera Muhinan Työläinen ja kolhoosinainen –veistosta, joka oli vuoden 1937 maailmannäyttelyn Neuvostoliiton paviljongin vetonaula ja tuli myöhemmin tutuksi tuhansista neuvostoelokuvista. Katse konkreettista ja utooppista tulevaisuutta kohti, aivan toisin kuin kauhistunut Angelus Novus. Edistys, joka kommunismille on aivan keskeinen positiivinen termi, saa nähdäkseni Angelus Novuksen kautta vähintäänkin ristiriitaisen arvotuksen.

Paul Kleen vesivärityö Angelus Novus jonka Benjamin osti Münchenistä 1921, riippui hänen asuntonsa seinällä Pariisissa Rue Dombasle 10:ssä 1930-luvun lopussa. Kun hän kesäkuussa 1940 pakeni Pariisista, hän leikkasi kuvan kehyksistään ja varastoi sen toiseen niistä matkalaukuista, jotka hän antoi ystävälleen Georges Bataillelle kätkettäviksi Bibliothèque Nationaleen. Sodan jälkeen maalaus toimitettiin paperien kanssa Theodor Adornolle New Yorkiin ja myöhemmin se päätyi hänen mukanaan Frankfurtiin. Nykyään se on Israelin museossa Jerusalemissa.

Moskovan kadulta

Metodista

Benjamin tunsi intohimoa siihen, mitä kaikkein vähäpätöisin, ”roskamaisin” asia tai esine saattoi kertoa historiasta. Arendtin mukaan Benjaminille esineen koko oli kääntäen verrannollinen sen merkitykseen. Tämän taustalla on goethelainen ajatus Urphänomenista, jossa merkitys ja ilmiasu, sana ja asia, idea ja kokemus yhtyvät.

Keräilijyys oli Arendtin mukaan Benjaminilla tradition vastainen teko sikäli, että traditio arvottaa ja järjestää mutta Benjaminin tapa kerätä oli yksityistä ja suuntautui arvottomana pidettyyn, oli epäsystemaattista ja rajautui kaoottiseen – sama päti myös hänen kirjoituksissaan soveltamaansa ajatusten ja sitaattien keräilyyn.

Keräilijä on benjaminilaisessa todellisuudessa flâneur ajatusten maailmassa. Flâneur on kuljeskelija, porvarillinen varakas henkilö, joka voi kulkea vailla kiirettä ja pysähtyä ihmettelemään. Moskovan päiväkirjassaan vuosien 1926-1927 vaihteesta Benjamin tekee muun muassa Moskovan katujen inventaariota. Näin hän kirjoittaa 1.1.1927:

“Das Inventar der Strassen ist unerschöpflich. Ich bemerkte die Brillen der Optiker, durch die der Abendhimmel plötzlich sich südlich färbt. Dann die breiten Schlitten mit den drei Fächern für Cacaouets, Haselnüssen und Semitschki (Sonnenblümenkörner, die nun, nach der Verordnung des Sowjets, an öffentlichen Plätzen nicht mehr gekaut werden dürfen). Dann sah ich einen Händler mit kleinen Schlitten für Puppen. Endlich die Zinnbehälter – man darf auf der Strasse nichts vorwerfen. Ferner noch zu den Schildern: einzelne lateinische Aufschriften: Café, Tailleur.“

Sattumanvaraisilta tuntuvien luettelojen ohessa Benjamin havainnoi äärimmäisellä tarkkuudella historiallisten tapahtumien vaikutusta vallankumouksen mullistamaan kaupunkiin: erittäin kiehtova on auditiivinen havainto siitä, että Moskovasta on kirkonkellojen soitto kadonnut. Kuten Novalis toteaa: ihmeellisiä ykseyksiä ja omaperäisiä yhteenliittymiä.

Arendtin mukaan Benjaminin ylpeyden aihe oli se, että ”kirjoitus koostuu suuressa määrin lainauksista – se noudattaa mielettömintä kuviteltavissa olevaa mosaiikkitekniikkaa”. Fragmentaarisuus, sitaattitekniikka vailla selittäviä passuksia. Tälle on edeltäjänsä.

”Meidän tunteellisessa mielialassamme kaikki on liittynyt toisiinsa mitä omaperäisimmällä, mieluisimmalla ja elävimmällä tavalla. Toisilleen aivan vieraat seikat saatetaan yhteen tietyn paikan, ajan, oudon samanlaisuuden, erehdyksen, jonkun sattuman avulla. Näin syntyy ihmeellisiä ykseyksiä ja omaperäisiä yhteenliittymiä; yksi tuo mieleen kaiken, siitä tulee monien asioiden merkki, tätä yhtä merkitään monilla ja monet synnyttävät sen. Ajan ja avaruuden avulla yhdistetään ymmärrys ja fantasia mitä kummallisimmin tavoin ja voidaan sanoa, että jokainen ajatus, jokainen sydämemme ilmentymä on tietyn läpeensä omaperäisen kokonaisuuden yksilöllinen jäsen.” (Novalis, Fragmentteja ja tutkielmia, 1799-1800, suom. Vesa Oittinen)

Ehdoton suosikkini Benjaminin oppipojista on Karl Schlögel: muun muassa kirjassaan Terror und Traum hän soveltaa bahtinilaista kronotooppia, merkityksellistä ajan ja paikan tihentymää nimeltä Moskova, vuonna 1937. Hän tutkii kaupunkia tuon vuoden rajoissa ja asettaa rinnan teloituspaikka Butovon, juhlat, vankilat, vihakulkueet, kommunalkat, kaupat, elokuvateatterit. Vuosi 1937 on vallankumouksen 20-vuotisjuhlan vuosi ja sikäli bahtinilaisittain merkittävä solmu Neuvostoliiton tarinassa, mutta se on myös hirmuhallinnon kauhistuttavimman terrorin vuosi.

Savuke-WB

Olen Bahtinin innoittamana kehittänyt oman termin androtooppi kuvaamaan ihmisten yhteenliittymiä, jotka muodostuvat jossakin ratkaisevassa paikassa, esimerkiksi aatteellisessa kasvuympäristössä ja siihen liittyvissä tyypillisissä tapaamispaikoissa. 1920-luvun nuorten ystävyyspiirit ovat mitä suurimmassa määrin tällaisia androtooppeja.

Hannah Arendtin mukaan kommunismi ja sionismi olivat tiet ulos illuusiosta todellisuuteen Benjaminin juutalaisnuorten sukupolvelle, joka ei tahtonut elää isiensä sukupolven kaltaista sovinnaista keskiluokan elämää. Benjaminille aatteellisessa suuntautumisessa oli tärkeää negatiivinen, kriittinen tekijä, joka teki hänestä akateemisen ja kirjallisen maailman ulkopuolisen.

Voidaan sanoa, että koko kuohuva, kultainen 20-luku haki tätä samaa vapautumista: saattaisiko olla mahdollista elää toisin kuin vanhempien sukupolvi, olisiko vapaus ennaltamäärätyistä elämänkuluista: edelliset sukupolvet olivat pitkälti asuneet samoilla paikoilla kuin vanhempansa ja valinneet ammattinsa vanhempiensa esikuvan mukaan.

Toisin oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Sodanjälkeinen optimismi, vapaudenkaipuu, revyyt, opintopiirit, nudismi, telttayhdyskunnat, kokoukset.

Kunnes koitti 1930-luvun alku. Teoksessaan Sonnenfinsternis / Darkness at Noon Arthur Koestler toteaa, että saksalaiset kommunistit kutsuivat itseään vuonna 1933 ”Dead men on leave”.

Esittelen pienen valikoiman näitä 30-luvun dead men – ja women – on leave. Nämä vasemmistolaiset ystävyyssuhteet solmittiin kultaisella 20-luvulla ja 30-luvun mittaan ne levisivät yli Euroopan. Ystävät pitivät toisiinsa tiiviisti yhteyttä, kunnes utopia muuttui painajaiseksi.

Bertolt Brecht

Bertolt Brecht ja Walter Benjamin tutustuivat toisiinsa 1920-luvun lopussa Berliinissä. He ystävystyivät ja kävivät keskusteluja kirjallisuudesta, filosofiasta ja politiikasta. Keskustelut jatkuivat Brechtin ja Benjaminin maanpakolaisvuosina Tanskassa. Brechtin vaikutusta Benjaminiin pidettiin hankalana niin vasemmistoon lukeutuvien kuin konservatiivistenkin ystävien parissa. Mutta side oli vahva ja Benjaminin tuotannossa on nähtävissä väkeviä brechtiläisiä juonteita.

Asja Lacis

Brechtin ja Benjaminin esitteli toisilleen Asja Lacis. Lacis ja Benjamin tapasivat ensi kerran Caprilla 1924. Kohtelias herra auttoi kaupassa nuorta viehättävää äitiä, joka ei muistanut, mitä mantelit olivat italiaksi. Alkoi rakkaussuhde, jossa koettiin vähemmän täyttymyksen ja enemmän hämmennyksen hetkiä. Benjamin seurasi Asja Lacisia ensin Riikaan ja sitten Moskovaan vuosien 1926-1927 vaihteessa ja kirjoitti tältä matkaltaan päiväkirjansa.

Carola Neher

Carola Neher tunnettiin 1930-luvun alun Berliinissä nimellä Die Neher. Hän oli Brechtin Dreigroschenoperin Polly niin teatterin lavalla kuin elokuvassakin. Brecht kirjoitti hänelle Teurastamojen Pyhän Johannan pääroolin. Häntä ihailtiin kauniin vartalonsa, sukkelan älynsä ja taidokkaan näyttelemisensä vuoksi. Neher emigroitui Neuvostoliittoon Hilterin valtaannousun jälkeen.

Kihlakuva

Isoisäni Lauri Tuomainen kohtasi kauniin jazztytön Viipurissa vuonna 1925 tai 1926. Etsivälle Keskuspoliisille hän kertoi myöhemmin saaneensa rahat junapilettiin Uuraan satamassa olleelta lastaajalta nimeltä Yrjö Tirkkonen. Tosiasiassa satasen junalippuun antoi Anni Kukkonen, salaisen kirjallisuusvaraston pitäjä, ”kommunistinaikkonen”, kuten EK näitä aktiivisia naisia nimitti. Yhteinen aika jäi hyvin lyhyeksi. Kun isoisäni joutui Tammisaaren pakkotyölaitokseen vuonna 1927, tyttö kävi häntä muutaman kerran tapaamassa. Sitten hän loikkasi Neuvostoliittoon, ennen kuin EK ehti pidättää hänet. Etsintäkuulutuksissa tuntomerkeiksi mainittiin jazzhattu, burberry-takki, leikkotukka, silkkisukat ja matalat avokkaat. Kerron kirjassani Vihan ja rakkauden liekit siitä, miten vankilat ja valtakuntien rajat koituivat 1920-luvun radikaalin nuorison kohtaloksi.

Stalinin ja Hitlerin yhteistyö 1930-luvun lopussa oli kauhean vuosikymmenen kauhein käänne. Niin kuin Brecht kommentoi Neuvostoliittoa Benjaminille kesäkuussa 1938 Tanskassa: ”Pahinta on kun kokonaiset direktiivien sarjat otetaan pois käytännöstä mutta niiden sisältämien määräysten oletetaan yhä jäävän voimaan.”

Neher ja George

Samana kesänä Benjamin haaveili vielä hansikkaiden lähettämisestä kuriirin kautta vangitulle ystävättärelleen ja entiselle rakastetulleen Asjalle Neuvostoliittoon. Brecht suhtautui ajatukseen kuten ilmeisesti koko neuvostojärjestelmäänkin kyynisesti ja totesi että se saattaisi olla hankalaa koska hansikkaita saatettaisiin pitää palkkiona vakoilutyöstä. Päätähtensä ja entisen rakastettunsa Carola Neherin eteen Brecht ei paljon tehnyt vaikka tämä vangittiin 1936 ja erotettiin miehestään ja puolitoistavuotiaasta pojastaan, joka kasvoi lastenkodissa. Viehättävä, siro ja pirteä Neher kuoli Sol-Iletskin leirissä lavantautiin 1942. Saksalaisille – niin kuin muillekin – poliittisille emigranteille Moskovasta tuli vuonna 1937 Menschenfalle Moskau, ihmisloukku, kuten Reinhard Müller sitä osuvasti nimittää.

Vankikuva Neheristä

Myös suomalaiset 20-luvun nuoret kohtasivat matkansa pään Neuvostoliitossa. Viehättävä, tarmokas ja älykäs Anni Kukkonen menehtyi Siperian vankileirien saaristossa syyttömästi vakoilusta ja vastavallankumouksesta tuomittuna.

Brecht opettaa

Näin kirjoitti Bertolt Brecht vuonna 1938 avuttomuudestaan Carola Neherin ja tuhansien ystäviensä kohtalon edessä: ”Jetzt höre ich, du sollst im Gefängnis sein. / Die Briefe, die ich für dich schrieb / Blieben unbeantwortet. Die Freunde, die ich für dich anging / Schweigen. Ich kann nichts für dich tun. Wie / Mag dein Morgen sein?“

Passikuva noin vuodelta 1930. Isoisäni on siinä vasta 26-vuotias. Näen hänessä samaa lohduttomuutta kuin lukuisissa 1920-1930-luvun nuorten kuvissa. Tyttö on mennyt, ikiajoiksi. Raja on kiinni. ”Oi miksi toivon ystävää jota en voinut saavuttaa, / Hän hetken oli vietiin pois jäin häntä kaipaamaan. // Oi ystävä oi ystäväin miks vietiin luotani? / Siperian kinoksiin sinut outo hautasi. // Talven kylmät puhurit mielen lannistaa / vain Krasnojarskin jäätiköt hellii kulkijaa. // Hetken kukkii orvokit ja nurmet vihannoi / en koskaan Sinun haudalles kukkija tuoda voi!” Näin runoili isoisäni vanhana miehenä.

Nämä kohtalot ovat lihallistettuja esimerkkejä politiikan ruumiillisuudesta ja siitä, mitä Hannah Arendt tarkoitti puhuessaan totalitarismin aiheuttamasta yksilöiden atomisaatiosta. On yhä surtava sitä valtavaa ihmishukkaa, sitä käsittämätöntä ihmiskunnan geenipankin riistoa, mitä julkean totalitaristinen 30-luku ja sen päättänyt kauhistuttava toinen maailmansota merkitsivät. On puhuttava siitä edelleen, miten Koestlerin sanoin 1900-luvun alussa uskottiin, että portit Utopiaan olivat auki ja ihmiskunta seisoi sen kynnyksellä.

Kultainen kaupunki

On uskallettava nähdä että 1900-luvun suuret kronotoopit ovat vankila, joukkohauta, kärsiviä pakolaisia kuljettava karjavaunu ja teloituspaikka ja että se koskee meitä aivan samoin kuin muitakin kansoja. Menneeseen aikaan ihmiset katsoivat toisaalle nähdessään vankisaattueen ja tottuivat keskitysleiriin tai teloituskenttään naapurissaan. Laukauksista ja omenatarhan tuolta puolen kaikuvista hätähuudoista tuli arkea. Ihminen tottuu. On turha tuijottaa silmiään sokeiksi naapurin julmaan historiaan – samaa on tapahtunut meillä.

Kuten Koestler toteaa: ”Minkä sotkun olemmekaan tehneet kultaisesta aikakaudestamme.” Tai kuten historioitsija Piers Brendon ilmaisee asian teoksessaan Dark Valley, 1930-luku oli synkkä ja epärehellinen vuosikymmen joka kiiruhti kohti suurinta katastrofiaan, toista maailmansotaa.

Oma työni

”Romaani on ikään kuin vapaata historiaa – ikään kuin historian mytologiaa”, arvioi Novalis Fragmenteissaan.

Aristoteles puolestaan analysoi Runousopissaan, että eivät runous ja historiankirjoitus eroa siinä, että toinen on runomittaista ja toinen suorasanaista. Ei, ero on siinä, että historioitsija kertoo siitä mitä tapahtui, mitä Alkibiades teki ja sanoi, kun taas runoilija kertoo siitä, mitä olisi voinut tapahtua, ja sen vuoksi runous on filosofisempaa kuin historiankirjoitus.

Oma benjaminilainen teoreemani: mitä lyhyemmäksi teoksen aika tiivistetään, sitä enemmän siihen alkaa mahtua ikuisuutta. Useat romaanit, omani mukaan lukien, ovat pinnalta tarinaa mutta syvätasoltaan aikakokeiluja. Ja tilakokeiluja.

Terror und Traum voisi olla myös oman työni tiivistävä sanapari. Minun androtooppini on 1900-luvun Utopia suurella U:lla ja se, kuinka sen tavoittelu näkyy ihmisten elämässä. Olen ollut erityisen kiinnostunut siitä, miten Neuvostoliitto ilmeni utopian seutuna niin kommunisteille kuin kansallissosialisteillekin: molemmat näkivät idän laajoilla maa-alueilla uuden Euroopan, onnen maan, kultaisen kaupungin. Sanomattakin lienee selvää, että kulku tuohon onnelaan oli mahdollinen vain suunnitelmallisen tuhon kautta. Terrori, uni, tuho. Nämä loimuavat romaanieni taustalla. Olen elänyt utopian, olen elänyt sen luhistumisen.

Kun utopian portit ovat sulkeutuneet, ihmisten keskuuteen laskeutuu hiljaisuus. Muistatteko Moskovan kadut, joilla kellot eivät soineet? Samaan tapaan tuli hiljaista vuoden 1937 kokeneiden keskuuteen. Asja Lacis ei sanallakaan mainitse 1970-luvulla julkaistuissa muistelmissaan kymmenen vuoden pakkotyöleirituomiotaan. Väärä solidaarisuudentunne Neuvostoliittoa kohtaan ja koetun menetyksen käsittämätön laajuus estivät niin terrorin uhreja kuin heidän omaisiaankin puhumasta kokemuksistaan ja siten helpottamasta tuskaansa. Tämä kipu on siirtynyt suorastaan epigeneettisellä voimalla heidän jälkeläisilleen. Taide on parhaita tapoja käsitellä tällaista aineetonta perintöä. Siksi kirjoitan.

Lohdullisemman ja poeettisemman kuvauksen sille, mitä Gegenwartin tuolla puolen, kirjallisessa Jetztzeitissa saattaa olla, olen löytänyt Benjaminilta. Hänen Proust-eseensä on alusta loppuun sykähdyttävä:

”Viime vuosisadalla – ehkä nykyäänkin, en tiedä – oli Grenoblessa ravintola nimeltä ’Au Temps Perdu’ (Kadotettuun aikaan). Myös Proustia lukiessamme olemme vieraita, jotka heiluvan kyltin alitse astumme kynnykselle, jonka takana meitä odottavat ikuisuus ja päihtymys. Fernandes on aivan oikein erottanut ikuisuuden teeman Proustilla ajan teemasta. Tämä ikuisuus ei kuitenkaan ole mitään platonista, mitään utooppista ikuisuutta: se on huumaavaa. – – Proustin todellinen kiinnostus kohdistuu ajan kulkuun sen todellisimmassa, toisin sanoen tiettyyn yhteyteen rajatussa muodossa, joka tuskin missään ilmenee selvemmin kuin muistamisessa sisäisesti ja vanhenemisessa ulkoisesti. Vanhenemisen ja muistelemisen vastakohtapelin seuraaminen merkitsee Proustin maailman sydämeen, yhteenpunoutumisen universumiin tunkeutumista. Se on samankaltaisuuden tilassa oleva maailma, ja siinä vallitsevat samat ’vastaavuudet’, jotka tavoitti ensin romantiikka ja kaikkein hartaimmin Baudelaire, mutta jotka Proust ainoana kykeni tuomaan esiin eletyssä elämässämme.” (Suom. Raija Sironen, teoksessa Messiaanisen sirpaleita)

Juuri tässä universumin yhteenpunoutumisessa näkyy se sama maailman ykseys, joka Arendtin mukaan ilmeni metaforassa. Ja kuinka kauniisti Benjamin toteaakaan sen, mitä itse tavoittelen omassa työssäni, kerta kerralta: ”aika paljastaa jokaiselle sen kulkuun syventyvälle siihen asti tuntemattoman uuden ikuisuuden lajin” ja ”mennyt aika heijastuu kasteenraikkaassa nyt-hetkessä”.

Ihmeellisen työnsä ansiosta yksinäinen, kömpelö, sairas, köyhtynyt, vapaa intellektuelli voi olla rakastettu ja kuolematon.

”Ahkeruus kovankin onnen voittaa”, sanotaan Suomessa. Jos hyväksytään voitoksi kuolemanjälkeinen maine, voin suostua allekirjoittamaan. Muussa tapauksessa – älkäämme laskeko sen varaan. Kuljemme yksin kohti tuntematonta, kaikki jää kesken. Kuolemme matkalla vapauteen.

Mutta jotta emme jäisi murheen tilaan, meille on annettu musiikki. Minulla on kaksi vaihtoehtoista lopetusta: Schubertin Winterreisen Leiermann mutta se on synkkä kuvaus kampiliiraa soittavasta, paljain jaloin hangessa seisovasta vanhuksesta, jonka kerjuulautanen jää aina tyhjäksi. Tämän kerjäläisvanhuksen seuraan kisälli jää ja pyytää tätä säestämään laulujaan.

Mutta me otammekin laulun Vaeltaja kuulle Schubertin kokoelmasta Schwanengesang. Jos Winterreisessa vaeltajan seurana kulkee pelkkä kuunvalon hangelle heittämä varjo, niin tässä täysikuu loistaa täydessä kirkkaudessaan taivaan äärettömyydessä.

Walter Benjamin passikuvassa.

Henkilöitä

Arendt, Hannah 14.10.1906-4.12.1975

Bahtin, Mihail 17.11.1895-6.3.1975

Benjamin, Walter 15.7.1892-26.9.1940

Brecht, Bertolt 10.2.1898-14.8.1956

Klee, Paul 18.12.1879-29.6.1940

Koestler (Köstler), Arthur 5.9.1905-1.3.1983

Kukkonen, Anni 1905-1937?

Lacis, Asja 19.10.1891-21.11.1979

Muhina, Vera 1.7.1889-6.10.1953

Neher, Carola 2.11.1900-26.6.1942

Novalis 2.5.1772-25.3.1801

Schlögel, Karl 7.3.1948

Scholem, Gerschom (Gerhard) 5.12.1897-21.2.1982

Tuomainen, Lauri 1904-1971

Litzen-luento – kulissien takana

2.12.2013 / Toimittaja / 2 Comments

Litzen-luennon tarjoiluja Arwidssoninkadulla vuonna 2000,

Veikko Litzen -luento järjestetään tänä vuonna 21. kerran. Olen ollut mukana järjestämässä luentoa ja varsinkin sen jälkeistä cocktailtilaisuutta vuodesta 1996 tähän mennessä jo seitsemäntoista kertaa. Vuonna 1996 luennoitsijana oli David Kirby. Olin juuri tullut oppiaineeseen töihin, ja kaikki oli uutta. Valmisteluista minulla ei ole kovin yksityiskohtaista muistikuvaa, mutta muistan käyneeni Suomen historian väriprintterillä tulostamassa luennon mainoksia. Värilliset printit olivat silloin vielä kalliita, ja niitä käytettiin vain erikoistapauksissa. Cocktail-tilaisuuden tarjoilu on ollut todennäköisesti perinteinen, ja tilaisuudessa on tarjottu ainakin juustoja, viinirypäleitä, suolakeksejä ja viiniä.

Litzen-luento on oppiaineen vuoden kohokohta, ja valmisteluun käytetään paljon aikaa. Joskus olemme jo oppiaineen laivaseminaarissa tammikuussa pohtineet, kuka luennoitsija kutsutaan marras-joulukuun vaihteessa olevan luennon puhujaksi. Olemme pyrkineet siihen, että puhujina olisi vuorotellen ulkomaalaisia ja suomalaisia luennoitsijoita. Jokainen on voinut ehdottaa luennoitsijaa, ja joskus olemme jopa äänestäneet ehdokkaiden välillä. Toisinaan luennoitsija on ollut itsestään selvä. Kun esimerkiksi vieraileva professori Bruce Johnson Sydneystä oli vuonna 1998 juuri Litzen-luennon aikaan Suomessa käymässä, oli selvää, että kutsuimme hänet puhujaksi.

Seuraelämää Litzen-luennon jälkeen 2008.

Luennolle kutsutaan kulttuurihistorian yhteistyökumppaneita ja ystäviä. Lista elää vuosittain, kun tulee uusia kutsuttavia ja osa jää pois. Kutsukortin suunnitteli alkuvuosina usein oppiaineen assistentti. Myöhemmin Henri Terho suunnitteli useampia kutsuja ja julisteita. Luennoitsijalta saatetaan saada jokin aiheeseen liittyvä kuva, jota voidaan käyttää kutsussa, tai sitten kutsun suunnittelija hyödyntää omaa luovuuttaan kutsua tehdessään. Vuonna 1999 kutsuun tuli toive, että luennon jälkeiseen cocktail-tilaisuuteen ilmoittaudutaan etukäteen. Tämä helpotti paljon tarjottavien suunnittelussa.

Vuodesta 1997 lähtien olen kirjannut muistiin kaikkien kutsujen ostoslistat ja tarjottavat. Jälkikäteen olen yleensä vielä kommentoinut muistiinpanoihini, miten juhlat sujuivat tarjottavien puolesta. Loppuiko jokin ruoka tai jäikö jotakin yli ja miten paljon juhlijoita oli paikalla? Vaikka määrät ovat ylhäällä ja niitä katsotaan etukäteen, joka kerta mietin, miten paljon sitä juomaa meneekään, jännitän riittääkö ruoka ja juoma vai jääkö sitä yli.

Tarjottavien ruokien runko on vähän varioiden pysynyt suunnilleen samana. Koska luento on aina pikkujouluaikaan, pöydässä on ainakin piparkakkuja ja homejuustoa. Muitakin erilaisia juustoja on ollut tarjolla sekä niiden kanssa keksejä ja leipää. Juustojen kanssa pitää tietysti myös olla viinirypäleitä ja ehkä jotakin pikkusuolaista. Graavi kala tuli mukaan vuonna 1998.

Koska taloudelliset resurssit ja keittiön varustus ovat rajalliset, pitää tarkkaan miettiä, mitä tarjotaan. Juustojen ja graavin lohen rinnalle asemansa ovat vakiinnuttaneet marinoidut sienet ja pesto-tomaattipasta sekä lihapullat. Silloin tällöin on joku henkilökunnasta leiponut piirakoita tai muuta lisätarjottavaa. Kaikki tarjottava on sellaista, että se voidaan tehdä valmiiksi etukäteen ja luennon jälkeen vain nostaa pöytään.

Kulttuurihistorian ollessa Arwidssoninkadulla juhlia vietettiin aina tunnelmallisessa seminaarihuoneessa. Kari Immonen toi kotoaan monihaaraisen kynttiläjalan, joka saatiin koristeeksi keskelle tarjoilupöytää. Sirkkalan kasarmilla, Historicum-talossa, on cocktail-tilaisuus järjestetty kulttuurihistorian käytävällä 3. kerroksessa. Aluksi oli tarkoitus, että olisimme talon isossa kahvihuoneessa Aikalassa, mutta ensimmäisellä kerralla, kun kokkarit järjestettiin, tila oli akustiikkaremontissa. Niinpä päädyimme siihen, että ruokia on kulttuurihistorian eri työhuoneissa. Näin saimme ihmiset myös luontevasti tutustumaan tiloihin. Käytävillä oli siellä täällä menukarttoja, joissa oli kirjoitettuna mitä ruokaa missäkin huoneessa oli. Konsepti todettiin hyväksi eikä sitä ole ollut tarvetta muuttaa.

Kaupassa käyminen on oppiaineessamme ikuinen ongelma, sillä vain harvalla on auto käytössään. 1990-luvulla Kari Immonen oli auton omistajana innokas kaupassa kävijä, vaikka joskus sattuikin, että ostoslistan sijaan taskusta löytyi vain illan tervetuliaispuhe. Onneksi kännykät olivat jo yleistyneet, ja saimme juhlaamme oikeat ruuat.

Nykyään Litzen-luento on vakiinnuttanut asemansa. Kuulijoita on vuosittain ollut viidestäkymmenestä sataan henkeä. Työyhteisölle tilaisuus on tärkeä yhdistävä juhla. Itselleni se merkitsee joulunajan alkua.

Sirpa Kelosto

Codices Fennici -hankkeen kurssilla opettelemassa käsikirjoitusten kuvailua

19.11.2013 / merhei / 0 Comments

Osallistuin lokakuun alussa Helsingissä Kansalliskirjastossa järjestetylle kurssille, jossa tutustuttiin keskiaikaisten ja varhaisen uuden ajan käsikirjoitusten kuvailuun ja niin sanottuihin kodikologisiin menetelmiin. Niiden avulla tutkitaan keskiaikaisia kirjoja esineinä ja pyritään selvittämään mahdollisimman paljon kyseisten teosten synty- ja käyttöhistoriasta. Kaksipäiväisen kurssin järjesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran koordinoima Codices Fennici -hanke, jonka tarkoituksena on kuvailla ja digitoida kaikki Suomen alueeseen liittyvät keskiaikaiset ja 1500-luvun käsikirjoitukset (hankkeesta tarkemmin ks. [youtube=http://www.youtube.com/watch?v=-86AHDPkdUo].

Mettener Armenbibel (Biblia pauperum) – BSB Clm 8201, Metten, 1414/15 [BSB-Hss Clm 8201]. Bayerische Staatsbibliothek.

Kurssille osallistui kaikkiaan parikymmentä käsikirjoitustutkimuksesta kiinnostunutta niin historian, musiikin, kuin kielen tutkijaa. Pääopettajana toimi Dr. Bettina Wagner, joka on Bayerische Staatsbibliothekin käsikirjoitusosaston johtaja. Hän tutustutti kurssilaiset käsikirjoitusten kuvailun periaatteisiin sekä selvitti niitä menetelmiä, joiden avulla esimerkiksi käsikirjoituksen syntyajankohtaa voidaan määrittää. Tutustuimme myös kirjojen sidosten ja niiden koristelun merkitykseen ja erilaisiin tietokantoihin, joita voidaan käyttää apuna esimerkiksi etsittäessä kirjan valmistajaa kansikoristelun avulla.
Bettina Wagnerin luennoilla esimerkit olivat Bayerische Staatsbibliothekin kokoelmasta, johon kuulu kymmeniä tuhansia keskiaikaisia käsikirjoituksia.

Kansallisarkisto: Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli, Gummerus-kokoelma: Taivassalon manuale 1350-1500.

Tositoimiin pääsimme tutkiessamme Kansalliskirjaston käsikirjoituksia. Vaikka suomalaiset, keskiajalta kokonaisina säilyneet käsikirjoitukset ovat toki hieman vaatimattomampia kuin müncheniläiset kollegansa, oli keskiajan ja uuden ajan alun tutkijoiden into lähes käsin kosketeltavaa, kun 1400-luvun ja 1500-luvun käsikirjoituksia käärittiin esiin suojapapereista. Suomalaiset pergamenttikäsikirjoitukset päätyivät usein uusiokäyttöön reformaation jälkeen esimerkiksi tilikirjojen kansina (ks. Kansalliskirjaston fragmenttikokoelma) ja tästä syystä säilyneet käsikirjoitukset ovat pääasiassa paperikäsikirjoituksia.
Tieteidenvälisyyttä koettiin myös aidosti kun eri alojen asiantuntijat pääsivät yhdessä keskustelemaan kirjoista, niiden materiaaleista ja sisällöistä. Sibelius-Akatemia edustajat esimerkiksi lauloivat liturgisten käsikirjoitusten sävelmiä ja suomen kielen tutkijat taas innostuivat, kun esiin nostettiin kaunis nahkasidoksinen suomennos Kristofferin maanlaista.
Toisena päivänä opettajistoon liittyivät Dr. Erwin Frauenknecht Stuttgartista ja Dr. Maria Stieglecker Wienistä, joiden erikoisalana on vesileimojen tutkimus. Vesileimatutkimuksella on paljon annettavaa paperisten kirjojen syntyajankohdan määrittelylle sekä sen tutkimisille, mistä ja mitä kauppareittejä pitkin paperi Suomen alueelle oikeastaan tuli. Kansalliskirjaston edustajat osoittivat melkoista mielentyyneyttä, kun parikymmentä ihmistä hääri käsikirjoitusten ympärillä kynät käsissään pyrkiessään jäljentämään vesileimoja mahdollisimman tarkasti. Onnistuimmepa löytämään melkein identtisen vesileimankin.

Kurssi osoitti, että Suomessa on jo paljon käsikirjoitustutkimuksen osaamista, mutta myös sen, että yhdessä tutkimuksen tekeminen voi olla mielekästä, kun eri tieteenalat pääsevät konkreettisesti kohtaamaan. Kurssin suorittaneista monet päätynevät kuvailemaan Codices Fennici –hankkeessa käsikirjoituksia ja luulenpa, että ainakin yksi yhteisartikkelin idea syntyi Kansalliskirjaston auditorion suojissa.

Meri Heinonen

Matista opittua

10.9.2013 / Toimittaja / 0 Comments

Matti Nykänen Holmenkollenilla 1982.

Keväällä 2012 Populaarikulttuurin ja mediateknologian tutkimusryhmän keskustelussa tuli esiin Matti Nykäsen nimi. Olin vasta hiljattain palannut USA:n-Irlannin-Tanskan vuosiltani Suomeen, ja ihmettelin ääneen, miksei näin näkyvästä suomalaisesta mediahahmosta ja populaarikulttuurin ilmiöstä ollut kirjoitettu kulttuurintutkimuksellista kirjaa. Nykäsen poikkeuksellinen lahjakkuus, huikea urheilu-ura ja jalustalta putoaminen toivat mieleeni sellaisten yhdysvaltalaisten lapsitähtien kuin Mike Tysonin ja Michael Jacksonin urat – molemmat kestojulkkiksia ja langenneita sankareita, joista löytyi hyllymetreittäin julkaisuja USA:ssa. Hannu Salmi innostui heti aiheesta, ja seminaarin loppuun mennessä ex-tempore-hankkeeseen olivat lupautuneet mukaan Heidi Hakkarainen, Maiju Kannisto, Kimi Kärki, Rami Mähkä ja Paavo Oinonen. Kirjoittaisimme siis kirjan Matti Nykäsestä!

Heti ensimmäisestä suunnittelukokouksesta alkaen tuntui luontevalta, että kirjasta tulisi kriittinen esseekokoelma, pikemmin kuin litania tutkimusartikkeleita. Ajatuksena oli, että se olisi pieni, näppärä opus, johon kenen tahansa aiheesta kiinnostuneen lukijan olisi helppo tarttua. Tutkijoina halusimme kuitenkin perustaa kirjan vankasti alkuperäislähteille. Kirjan johtoajatukseksi muodostui ero Nykäsen henkilön ja Matti-ilmiön välillä. Matti-ilmiöllä tarkoitamme julkisuuden ja median luomaa tuotetta, johon sisältyi moninaisia, ristiriitaisia merkityksiä, joiden luomiseen myös Nykänen itse aktiivisesti osallistuu. Kukin essee käsittelisi ilmiön eri puolia, etenkin mediamateriaalien kautta. Päädyimme kirjoittamaan urheilusta, alkoholista, populaarimusiikista, huumorista, rakkaudesta, suurmieheydestä ja yleisöstä. Kirjan työnimi oli ”Mitä Matti merkitsee?”, mutta se muutettiin myöhemmin kustantajan (Savukeidas) ehdotuksesta nykyiseen muotoonsa Mitä Matti tarkoittaa? Aineistoja kartoittaessamme huomasimme Nykäsen täyttävän 50 vuotta 17.7.2013, ja näin kirja sai julkaisuajankohtansa.

En ole aikaisemmin ollut mukana vastaavassa hankkeessa, ja Matti-kirjan kautta opin paljon uutta kollektiivisen kirjoittamisen mahdollisuuksista. Koin erityisen mielekkääksi sen, että delegoimme aineistojen keruun kunkin intressien mukaisesti, ja materiaalit levitettiin kaikkien hyödynnettäväksi Moodlessa. Parasta hankkeessamme oli sen aikana syntynyt keskustelukulttuuri. Säännöllisten kokousten ja sähköpostiviestinnän lisäksi tapasimme ”Matti-lounaalla” aina, kun jollakin oli tarvetta keskustella aiheestaan kollegiaalisesti. Luimme toistemme tekstit, mikä oli tärkeää esseiden tyylin yhteneväisyyden kannalta ja päällekkäisyyksien välttämiseksi. Kaikki tämä toi hankkeeseen synergiaa, niin kirjoittamiseen kuin sosiaalisessakin mielessä. Matti-kirja auttoi minua henkilökohtaisesti tutustumaan uusiin kollegoihini ja integroitumaan uuteen työpaikkaani. Kirjan kirjoittaminen toimi minulle myös eräänlaisena ”henkireikänä” oman (aika ajoin rankan) tutkimukseni vastapainoksi. Tein kirjan varsinaisen toimitustyön USA:ssa kenttätyöni aikana, ja se saatiin kuin saatiinkin painoon alkuperäisen aikataulun mukaisesti kesällä.

Kirjan julkaiseminen keskellä lomakautta oli ongelmallista sikäli, että lähes kaikki kirjoittajat olivat kesälomalla, ja koska yliopiston ovet olivat suljettuina, niin mitään julkistamisseremonioita ei kannattanut järjestää. Ajankohdasta huolimatta suomalaiset tiedotusvälineet tarttuivat aiheeseen ahnaasti. Matti-kirjasta uutisoitiin parissa kymmenessä sanomalehdessä, ja iltalehtien lööpit rummuttivat innokkaasti, että Nykäsestä oli nyt tehty ”yliopistotason tutkimus”. Vaikka kyseessä ei tietenkään ollut ”tutkimus” vaan nimenomaan esseekokoelma, saimme joitakin vihaisia kommentteja liittyen suomalaisten verorahojen törsäämiseen ”seitsemän tutkijan palkkaamiseksi Nykäs-tutkimukseen”. Pääasiallisesti kirjan huomio on kuitenkin ollut myönteistä, ja tähän mennessä julkaistut arviot ovat iloksemme olleet positiivisia. Ennen kaikkea kirjan saaman huomion laajuus on ollut yllättävää: sanomalehtien lisäksi aiheesta ovat tiedottaneet sekä suomen- että ruotsinkieliset radiokanavat, aikakauslehdet ja ammattilehdet. Kirjasta on mahdollisesti myös tulossa TV-ohjelma, ja tieteen päivilläkin olemme edustettuna Stockmannin kirjallisuustapahtumassa.

Mitä kaikki tämä sitten tarkoittaa? Ennen kaikkea se tarkoittaa mielestäni sitä, että tämän tyyppisellä kulttuurisella pohdinnalla on tilaus myös yliopiston ulkopuolella. Etenkin populaarikulttuurin tutkijoiden kannattaa ennakkoluulottomasti tarttua aiheisiin, jotka saattavat ensi näkemältä tuntua riskaabeleilta konventionaalisen yliopistotutkimuksen puitteissa. Mitä Matti tarkoittaa? -kirja osoittaa, että kulttuurintutkimus voi toimia siltana akateemisen norsunluutornin ja niin kutsuttujen ”tavallisten” ihmisten välillä. Kuten kirjassamme väitämme, Matti-ilmiöön nivoutuvat aiheet kertovat yhtä paljon suomalaisesta yhteiskunnasta kuin ne kertovat Nykäsestäkin. Ei muuta kuin seuraavan jännittävän hankkeen kimppuun!

Benita Heiskanen

Snellmanin päivä – kustos kertoo

12.5.2013 / Hannu Salmi / 0 Comments

Aarne Karjalaisen suunnittelema 5000 markan seteli (1939).

Suomalaisuuden päivää vietetään J. V. Snellmanin syntymäpäivänä 12. toukokuuta. Snellman syntyi Tukholmassa 207 vuotta sitten, vuonna 1806. Hän on 1800-luvulta lähtien kuulunut kansakunnan kaapin päälle, ja hänen kuvansa on koristanut niin pastillirasioita kuin seteleitäkin. Itse asiassa Snellman oli ensimmäinen suomalainen henkilö, jonka kuva painettiin seteliin. Kyseessä oli vuonna 1939 Aarne Karjalaisen suunnittelema 5000 markan seteli. Snellman kulki suomalaisten lomakossa vuoteen 1986 asti, 100 markan setelissä, joka tunnettiin ”snelluna”. Uudessa setelimallistossa Snellman sai tehdä tilaa Sibeliukselle, mutta euron käyttöönotto vuonna 2002 jätti uuden kuvaston vaiheet lyhyeksi. ”Snellusta” jäi vain muisto.

Heli Rantalan lectio praecursoria. Kuva: Marjo Kaartinen.

Eilen, Snellmanin päivän aattona 11. toukokuuta 2013 klo 12 suomalaisuuden ikoni otettiin kansakunnan kaapin päältä kriittisen tarkastelun kohteeksi. Turun yliopistossa tarkastettiin FM Heli Rantalan kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja Sivistyksestä sivilisaatioon. Kulttuurikäsitys J. V. Snellmanin historiallisessa ajattelussa. Vastaväittäjänä toimi professori Marja Jalava Tampereen yliopistosta. Rantalan väitöskirja pureutuu kysymykseen siitä, millainen asema kulttuurin, sivistyksen ja sivilisaation käsitteillä oli Snellmanin historiallisessa ajattelussa. Usein Snellman on nähty hegeliläisyyden kautta, saksalaisen kulttuurin perillisenä, mutta Rantala osoittaa, miten Snellman ammensi vaikutteita myös muista ilmansuunnista, Ruotsista Ranskaan.

Snellman ei itse kirjoittanut sellaista tekstiä, jota voisi kutsua historiankirjoitukseksi, mutta hän kommentoi historiantutkimusta ja historiallista ajattelua paljonkin. Väitöskirjan viimeisestä luvusta jää mieleen erityisesti sitaatti, joka tuo mieleen Augustinuksen Tunnustusten näkemykset ajallisuudesta:

”– – niin menneisyys kuin tulevaisuuskin ovat todellisia vain silloin kun kumpikin on nykyhetkeä ts. että kunkin ajan todellisuus on kadonnut itse tuon ajan mukana ja että aika, jota ei vielä ole, kuuluu ainoastaan mahdollisuuksien alueelle – –. Kukaan ei voine epäillä sitä, – – että jokainen nykyhetki sulkee sisäänsä kaiken todellisuuden.” (Cit. Rantala: Sivistyksestä sivilisaatioon, s. 227)

Väitöstilaisuudessa väittelijä ja vastaväittäjä kävivät vilkkaan tieteellisen keskustelun, jota Tauno Nurmela -salissa seurasi 45 henkeä. Päätteeksi arvostelutoimikunnan jäsen esitti kysymyksen, minkä jälkeen kustos päätti tilaisuuden klo 14.10.

Uusi keskiaika

4.2.2013 / Marika Räsänen / 1 Comment

Helmikuun 1. päivänä järjestettiin Helsingissä Tieteiden talolla Suomen keskiajan tutkimuksen seuran, Glossan, kokoonkutsumana yleisölle avoin Uusi keskiaika –seminaari. Kutsussa oli pyydetty keskiajasta kiinnostuneita saapumaan tilaisuuteen pohtimaan Suomen keskiajantutkimuksen tämänhetkistä tilaa ja sitä kuvaa, joka keskiajasta laajemmin vallitsee. Tehtävän oli vastaanottanut reilusti yli sata henkeä.

Mitä sitten kuuluu tutkimukselle, joka käsittelee nykyisen Suomen alueen keskiaikaa? Seminaarissa saatu vastaus kuuluu: ”sekä hyvää että huonoa”. Hyvää on, kuten päivän tieteelliset esitelmät osoittivat, että Suomessa tehdään paljon Suomeen liittyvää kansainvälisen tason tutkimusta, mikä tuottaa uutta tietoa ja tulkintoja (linkki seminaariohjelmaan). Huonoa on puolestaan se, että yleiskuva Suomen alueen keskiajasta perustuu edelleen Jalmari Jaakkolan 1900-luvun alun vuosikymmeninä tekemiin tutkimuksiin. Uusia tutkimustuloksia on runsaasti tarjolla erilaisissa julkaisuissa, mutta aivan liian usein ne jäävät vain oman tieteenalan asiantuntijoiden piiriin. Tieteiden välistä vuoropuhelua toki on, mutta sitä tarvitaan nykyistä enemmän, jos halutaan rakentaa uusi ja eheämpi kuva keskiajasta. Yhteistyömahdollisuuksien ymmärtämisen kannalta Uusi keskiaika-seminaari oli onnistunut. Erinomainen esimerkki oli biologi Teija Aleniuksen esitelmä siitepölytutkimuksen tuomasta uudesta tiedosta liittyen Uudenmaan varhaiseen asutukseen. Esitelmä kirvoitti vilkasta keskustelua niin arkeologien, historian- kuin kielentutkijoiden riveistä.

Päivän provokaattoriksi lupautunut historioitsija Jaakko Tahkokallio ehdotti vanhentuneen, pirstaleisen ja epätasapainoisen keskiajan kuvan korjaamiseksi pysyvän koulutusjärjestelmän luomista jonkin suomalaisen yliopiston huomaan. Keskiajantutkimuksessa tarvitaan monia taitoja, joita ei keskimääräinen yliopistokoulutus tarjoa missään oppiaineessa. Kun koulutusjärjestelmä on turvattu, on helpompi lähteä rakentamaan erilaisia pitkän tähtäimen monitieteisiä tutkimusprojekteja ja keskittyä eri teemojen tai paikkakuntien tutkimukseen. Pitkäjänteisen suurprojektin Suomen keskiajasta tulisi olla samalla paikallinen, kansallinen ja kansainvälinen. Siinä tuotaisiin uudelleen arviointiin vanhat kirjalliset lähteet, jotka yhdistettäisiin uusimpaan arkeologiseen aineistoon. Tältä pohjalta keskustelua käytäisiin vastaavan kansainvälisen tutkimuksen kanssa. Suurhankeen alullepanemiseen löytyy perjantain seminaarin perusteella osaajia, nyt tarvittaisiin vain aimo annos yhteis- ja talkoohenkeä tarvittavien resurssien hankkimiseen.

Uusi keskiaika on Glossa ry:n ylläpitämä hanke ja sitä on rahoittanut Tieteellisten seurain valtuuskunta. Hanke on järjestänyt useita keskustelutilaisuuksia, joissa on kuultu niin tutkijoiden, museoalan kuin kouluopetuksessa mukana olevien henkilöiden näkemyksiä suomalaisesta keskiajan tietämyksestä ja sen päivittämisestä. Hankkeen edistymisestä voi lukea esimerkiksi Glossae -lehdestä (mm. 2/2012).

Aboagoraa, ihmiskonetta – ja Pariisia pikakelauksella

26.11.2012 / hemara / 0 Comments

Aluksi on tehtävä tunnustus: en ollut koskaan aiemmin käynyt Pariisissa (se on tosiaan mahdollista!). Mutta nyt olin matkalla Aboagora-työryhmän suunnitteluviikonloppuun Pariisiin. Syynä vierailuun oli aikomuksemme tutustua Pariisin Descartes-yliopistossa sijaitsevaan monitieteiseen tutkimuskeskukseen. Lisäksi Pariisi on työryhmämme jäsenen Topi Lehtipuun kotikaupunki, ja tarkoituksemme oli kokoontua suunnittelemaan vuoden 2013 symposiumia. Aboagora on tieteiden ja taiteiden vuoropuhelua edistävä symposium, joka on järjestetty tähän mennessä kaksi kertaa elokuisessa Turussa. Aboagoran perusidea on syntynyt Topin ja edesmenneen Yehuda Elkanan visioista, ja hanketta on työstetty Turun musiikkijuhlien, Åbo Akademiin yhteydessä toimivan Donner-instituutin sekä kulttuurihistorian oppiaineen yhteistyönä. Pariisin tapaamiseen osallistuivat kulttuurihistoriasta lisäkseni Hannu Salmi ja hankkeen koordinaattori Asko Nivala, musiikkijuhlien edustajina Topi sekä Liisa Ketomäki sekä Akademiin puolelta uskontotieteen professori Peter Nynäs.

Perjantaina marraskuun toisena päivänä Pariisi oli harmaa ja sateinen. Nousin juna-aseman syvyyksistä kuudenteen kaupunginosaan Luxembourgin puiston laidalle, jonka läheisyydessä pieni hotellimme sijaitsi. Nyt puisto oli hiljainen, mutta seuraavana päivänä poutasäällä saattoi nähdä väläyksen toisenlaisesta puistosta, jossa petankkiseurueet ja shakinpelaajat kokoontuvat. Tutkimuskohteeni J. V. Snellman vaikuttui aikanaan, noin 170 vuotta sitten, Pariisin puistoista ja kahviloista, joissa pariisilaiset viettivät joutilaan oloista aikaansa. Pariisilaisten tapa ottaa julkinen tila haltuun iloisella oleskelulla teki vaikutuksen Snellmaniin. Ranska ja Pariisi edustivat hänelle sellaista sivilisaatiota, josta Suomi oli vielä kaukana.

Näkymä Luxembourgin puistosta.

Perjantaina työryhmämme ohjelmassa oli vierailu The Center for Research and Interdisciplinarity -keskukseen (CRI), jossa isäntänä toimi ohjelmasta hiljattain tohtoroitunut Yann LeCunnf. Keskuksen johtaja François Taddei vieraili Aboagorassa Turussa vuonna 2011 yhdessä keskuksen toisen kehittelijän ja opettajan Ariel Lindnerin kanssa. Monitieteisessä, lähinnä biotieteitä, luonnontieteitä, kognitiotieteitä ja sosiaalitieteitä yhdistävässä, keskuksessa toimii sekä maisteri- että tohtoriohjelma. Monitieteisyyden lisäksi hankkeen keskeisenä ajatuksena on vahva kollektiivisuus sekä luovat, improvisaatiota korostavat opetusmenetelmät, joissa opiskelijat ja opettajat työskentelevät tiiviisti yhdessä. Yann oli selvästi hyvin innostunut ja ylpeä ohjelmasta, ja CRI:n toimintatavoista saatiin useita vinkkejä myös Aboagoraa varten. Toivottavasti yhteistyö keskuksen kanssa toteutuu vuonna 2013 uuden Aboagora-vierailun muodossa.

Perjantain illallispaikkamme, Montparnassessa sijaitseva La Closerie des Lilas, voi ylpeillä vaikuttavalla vieraslistalla – ravintola on vuosikymmenten varrella toiminut muiden muassa Emile Zolan, Paul Cézannen ja Ernst Hemingwayn kantapaikkana. Illallisen jälkeen vuorossa oli vielä yksityinen Pariisin kiertoajelu, jonka Topi järjesti omalla autollaan. Tunnissa näin keskeiset Pariisin nähtävyydet iltavalaistuksessa: Sacré-Coeur ja kirkon kukkulalta avautuva huima valomeri, Moulin Rouge, oopperan alue, Panthéon, Champs-Elysées ja riemukaari – ja kyllä, riemukaaren kaistattoman, kaoottiselta näyttävän liikenneympyrän voi pariisilaiskuski selvittää leikiten. Tietysti näimme myös Eiffelin, joka tuikki hetken välkkyvässä iltavalaistuksessaan – energiansäästösyistä tämä hetki on vain viiden minuutin mittainen.

Hannu, Liisa ja Topi suunnittelutyössä.

Lauantaina ideoitiin tiiviisti Aboagoran ensi vuoden symposiumia. Teemana on tuolloin ”The Human Machine”. Aboagoran luonteeseen kuuluen aihetta lähestytään usean eri tieteen- ja taiteenalan näkökulmasta. Tervetuloa Sibeliusmuseoon kokemaan, mitä kaikkea teemasta kehkeytyy. Päivän lounaspaikkamme Le Timbre (postimerkki) muistutti kokonsa puolesta nimeään lähes kirjaimellisesti. Ravintolaa voi suositella perinteisen, huolella valmistetun ranskalaisruuan ystäville, mutta ilman pöytävarausta ei tänne ole juuri asiaa.

Kukkakauppa Le Timbre -ravintolan läheisyydessä.

Iltamme huipentui Cité de la Musique -konserttitalossa, jossa esiintyi eri maista koottu Chamber Orchestra of Europe kapellimestarinaan Yannick Nézet-Séguin. Ohjelmistossa oli Robert Schumannia: Byronin runon innoittamana syntynyt Manfred-alkusoitto, Schumannin ainoa viulukonsertto sekä 3. sinfonia. Tämä reiniläiseksi kutsuttu sinfonia sopi työryhmällemme mainiosti jo siitäkin syystä, että Hannu ja Asko saapuivat Pariisiin juuri Reinin varrelta Mainzista. Schumann ei ole itselleni mitenkään erityisen tuttu säveltäjä, enkä ollut aiemmin kuullut hänen viulukonserttoaan. Vasta matkamme jälkeen luin, että viulukonsertto on jäänyt kuulematta monelta muultakin. Sävellys kuului Schumannin myöhäiskauden teoksiin eikä sitä julkaistu tai esitetty hänen elinaikaan, ei edes vuosikymmeniin säveltäjän kuoleman jälkeen. Konsertto sai alkuperäisasuisen kantaesityksen vasta vuonna 1937 itsensä Yehudi Menuhinin esittämänä. Schumannin elämän loppuvuodet ovat kuin karrikatyyri romanttisen taiteilijan kohtalosta: pian viulukonserton säveltämisen jälkeen jo aiemmin oireillut sairaus paheni, ja säveltäjä yritti myös itsemurhaa heittäytymällä Reiniin. Sama joki oli aiemmin inspiroinut häntä 3. sinfonian sävellystyössä. Rein ei kuitenkaan niellyt Schumannia, hän kuoli vasta kaksi vuotta myöhemmin parantolassa Bonnissa.

Sunnuntaina työskentely symposium-teeman parissa jatkui, itse tosin palasin Suomeen jo sunnuntai-illaksi. Mitä Pariisista voi oppia yhdessä viikonlopussa? Ei varmaankaan paljon. Sen, että aamiaiseksi voi mainiosti syödä pain de chocolate -leivonnaisia ja että ranskalainen keittiö ei tunne kasvissyöjiä. Sen, että pariisilaisjalankulkijoille ei ole olemassa punaisia liikennevaloja. Sen, miten suurkaupunki voi olla yhtä aikaa hiljainen ja riehakas samana perjantai-iltana. Ja sen, että se pariisilaisuus, jota Snellman aikanaan kuvasi, on yhä olemassa: se löytyy vieläkin puistoista ja kahviloista.

Uudenkaupungin historia ilmestyi

5.10.2012 / Toimittaja / 0 Comments

Kulttuurihistorian ja Uudenkaupungin kaupungin keväällä 2009 käynnistämä yhteistyöhanke on valmistunut. Petri Lavosen kirjoittama 294-sivuinen Uusi kaupunki -teos tarkastelee Uudenkaupungin historiaa sotien jälkeen ja kasvun vuosikymmeninä. Monipuolisesti paikkakunnan vaiheita valottavassa kirjassa perehdytään muun muassa elinkeinorakenteen kehitykseen, kaupunkikuvan muutokseen ja uusikaupunkilaisuuden muotoutumiseen 1940-luvun puolivälistä alkaen 2000-luvun alkuun asti.

Uudessakaupungissa tapahtui voimakkaita muutoksia hyvinvointi-Suomen paraativuosien luomassa ympäristössä. Sotien jälkeen hiljalleen heräilleellä paikkakunnalla teollistamispolitiikka ja maassamuutto käynnistivät kasvun ja murroksen jakson, jonka seurauksena Uudestakaupungista tuli 1960-80-luvuilla yksi suomalaisen rakennemuutoksen polttopisteistä. Autoteollisuus ja koripallo johtotähtinään uusikaupunkilaiset kokivat ajan, jonka tuloksena syntyi uusi kaupunki.

Uudenkaupungin historiateoksen on tuottanut kulttuurihistorian oppiaineen k&h-tilaushistoriapalvelu. Se on erikoistunut erilaisten tilauskirjahankkeiden toteuttamiseen yrityksille, kaupungeille, kunnille, seuroille, yhdistyksille ja muille historian tilaajille jo 16 vuoden ja liki 30 kirjahankkeen kokemuksella.

Kirja on myynnissä Turun yliopiston UTUshop-verkkokaupassa.

Brinkhallista kulttuurityöelämään

13.6.2012 / jksaar / 0 Comments

Kulttuurihistorian oppiaine on jo monena vuonna järjestänyt ESR-rahoitteisen Brinkhallista kulttuurityöelämään -kurssin yhteistyössä Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemian kanssa. Kurssilla kulttuurihistorian ja taideakatemian opiskelijat yhdistävät voimansa tuottaakseen Turun Kakskerran saaressa sijaitsevalle Brinkhallin kartanolle mitä erilaisempia kulttuuripalveluja.

Vuoden 2012 keväällä järjestetyn kurssin tavoite oli kunnianhimoinen: kartonon historiaa olisi elävöitettävä järjestämällä sen tiloissa kolme erilaista draamaopastuskierrosta sekä suunnittelemalla verkkosivusto, joka taustoittaa kierroksia ja antaa lisätietoa Brinkhallista itsenäisen virtuaalikierroksen muodossa.

Kurssin tarkoituksena oli tarjota opiskelijoille valmiuksia työelämää varten sekä antaa suuntaviivoja kulttuurihistoriassa suoritetun tutkinnon mahdollisuuksista työmarkkinoilla. Kurssilaiset muun muassa vastasivat historiallisen asiatiedon etsimisestä, tuottamisesta ja muokkaamisesta draamakierroksia ja verkkosivuja varten, joten he pääsivät kokeilemaan taitojaan oman oppialansa ydinosaamisalueella.

Kaksi draamakierroksista suunnattiin koko perheelle. Ei esiliinaa! -esitys tuo yhteen kolme Brinkhallissa eri aikakausina asunutta kartanon emäntää sekä heidän palvelustyttönsä. Kierros antaa äänen miesten varjoon jääneille naisille ja kertoo inhimillisesti heidän elämästään historian saatossa. Olkaa kuin kotonanne -kierros puolestaan vie yleisön aikamatkalle kartanon eri asukkaiden koomisiin ja traagisiin kohtaloihin 1700-luvun lopulta 1900-luvulle.

Lapsille ja koululaisille tarkoitettu Kartanon kummitusten jäljillä -kierros alkaa tavallisena opastuksena Brinkhallin historiaan, mutta pian selviää, että kartanon tämän hetkisten omistajien lisäksi siellä majailevat edelleen monet menneisyyden asukkaat.

Kurssin aikana opiskelijoille annettiin paljon vastuuta ja he saivat työskennellä itsenäisesti asetettujen päämäärien eteen. Historiallisen tiedon tuottamisen lisäksi heillä oli mitä moninaisimpia tehtäviä suoritettavanaan. Kurssilaiset esimerkiksi toimivat oppaina draamakierroksilla, suunnittelivat tuotettujen kulttuuripalvelujen markkinointia ja toimittivat koululaisille suunnatun kierroksen yhteyteen erilaisia tehtäviä luokanopettajien käytettäväksi.

Vaativan kurssin tuloksia pidettiin yksimielisesti suurena menestyksenä.

Kurssilla suunnitellut verkkosivut sijaitsevat osoitteessa http://brinkhallkierros.fi/ ja sieltä saa myös lisätietoa draamakierroksista. Yleistä tietoa Brinkhallin kartanosta löytyy sitä hallinnoivan Suomen Kulttuuriperinnön Säätiön verkkosivuilta.

Suuryritys IBM ja sen tytäryhtiö täytti tasavuosia

18.5.2012 / petpaju / 0 Comments

Yhdysvaltalainen tietotekniikkajätti International Business Machines eli IBM laskee historiansa alkavaksi vuodesta 1911. IBM oli Financial Timesin vuoden 2011 listauksessa maailman 14 suurin yritys markkina-arvolla mitattuna. (Vertailun vuoksi: suomalaisille tutumpi Nokia tippui saman vuoden kuluessa sijalta 102 sijalle 271.) IBM perusti tytäryhtiönsä Suomen IBM:n vuonna 1936. Vuonna 2011 Suomen tytäryhtiö täytti siten 75 ja IBM juhli satavuotista taivaltaan. Miten yhtiö investoi historiansa tuntemiseen ja näkymiseen? Selostan tätä siltä osin kuin tunnen tapahtumia.

Sain osallistua IBM:n 100-vuotisjuhlien avajaisiin yhtiön Suomen pääkonttorissa Helsingin Munkkiniemessä. Päivä alkoi kutsutilaisuudella, jossa esiintyivät yhtiön nykyinen Suomen toimitusjohtaja ja viisi edellistä toimitusjohtajaa – siis kaikki elossa olevat entiset toimitusjohtajat, jotka yhdessä ovat ohjanneet yritystä vuodesta 1978. Kukin kertoi vuorollaan omien johtovuosiensa keskeisistä teemoista, haasteista ja saavutuksista. Sen jälkeen paikalle kutsutut (talous)toimittajat kysyivät hieman lisätietoja. IBM:n viestintäihmiset taltioivat tilaisuutta myöhempään käyttöön.

Seuraavaksi tutustuttiin IBM:n 100-vuotisnäyttelyyn pääkonttorin valopihalla. Näyttelyssä yhdistyvät historialliset esineet, tiedonpalat ja vanhat valokuvat (seinäversioina) kokeiltavaan Watson-tietokonedemonstraatioon, joka vastikään pelasi voittoisasti jeopardyä ja sai paljon julkisuutta joka puolella. Lisäksi esiteltiin tulevaisuuden teknologioita, joita IBM on kehittämässä mm. Zürichin uudessa Nano-keskuksessaan. Esillä on niin toimiva reikäkorttilajittelija IBM 082 (tehtiin vuodesta 1949 alkaen), käsirei’itin ja ajantarkkailulaitteita 1900-luvun alusta, IBM 360-tietokoneen kontrollipaneeli 1960-luvulta kuin 1980-luvun ensimmäisiä PC-koneita.

Avajaisissa IBM-veteraanit ”demosivat” historiaa. Muutama IBM:n eläkeläinen ja IBM:n pitkäaikainen asiakas Reijo Pukonen, joka oli mukana jo ostamassa Ensi-tietokonetta (IBM 650) Postisäästöpankkiin vuonna 1957, kertoivat kiinnostuneille historiallisista esineistä. Iltapäivällä näyttely avautui asiakkaiden edustajille ja IBM:n myyjille, jotka kokoontuivat juhlistamaan yhtiön satasta näyttelytilaan. Kotimainen ikätoveri, 100-vuotias perheyritys Machinery sai lahjaksi toimitusjohtajien tapaamisessa (kieli poskella) kaivatun IBM-sähkökirjoituskoneen, aina toimintavarman PC:n edeltäjän. (Muihin juhlavuoden tilaisuuksiin en osallistunut.)

Amerikkalainen emoyhtiö IBM on puolestaan satsannut historiaansa teettämällä kirjan ja monipuoliset verkkosivut: http://www-03.ibm.com/ibm/history/ibm100/us/en/ sekä historiavideoita (saatavilla Youtubessa). Kirjassa Making the World Work Better: The Ideas That Shaped a Century and a Company yhdysvaltalaiset journalistit Kevin Maney, Steve Hamm ja Jeffrey M. O’Brien tarkastelevat (IBM:n sivujen mukaan) kuinka IBM on edistänyt teknologian ja modernin yhtiön kehitystä sadan vuoden aikana.

Kuilu tytäryhtiön todellisuuteen on suuri. Selostamassani juhlatilaisuudessa kuvattiin osittain Suomen IBM:n historiavuoden yksi päätulos, josta jonkinlainen pikakelaus on katsottavissa netissä:

”IBM 100 vuotta, Suomen IBM:n videohistoria”

(Allekirjoittanut esiintyy pari sekuntia minuutin kohdalla.)

Nykytilanne näyttää ehkä siltä, että tytäryhtiöiden yksityiskohtainen historia on haasteellinen alue, kenties sukupuuttovaarassa, ja ”nettihistoria” korvaa… saa nähdä mitä.

Yhtäältä työtä riittäisi siinä, että yrityksille myytäisiin ajatus historiansa tuntemisesta luontevana osana yrityksen yhteiskuntavastuuta eikä vain rusinat pullasta -mainontana senhetkisiin tarpeisiin. Toisaalta 150-vuotias Stockmann näytti hiljattain mallia teoksessa Hulluja Päiviä, huikeita vuosia, Stockmann 1862–2012. (Markku Kuisma, Anna Finnilä, Teemu Keskisarja ja Minna Sarantola-Weiss, Siltala 2012.) Tosin Stockmannin historian nettiläsnäolo on huomattavasti teknologiajättiä vaatimattomampi.

Näiden hajahuomioiden jälkeen pointtini onkin ehkä toinen kuin kirjoituksen aloittaessani: kenties meidän historiantutkijoiden tulisi ajatella tätä nettihistoriaa enemmän kuin on tapana. Ainakaan näiden yrityskokemusten perusteella tulevaisuuden historia ei (glup eli nielaisu) ole kirjoissa.