Kategoria: Yleiset (Page 7 of 16)

Historian opiskelijalle tärkeitä paikkoja ovat kirjastot ja arkistot. Opiskelijat tutustuvat kirjaston käyttämiseen heti opintojen alussa eikä kynnys nykäistä kirjastonhoitajaa hihasta ole suuri, mikäli tenttikirjaa ei hyllyväleistä löydykään. Entä sitten arkistot, missä ne sijaitsevat ja mitä kaikkea niistä löytyy? Opiskelijoita opastetaan myös arkistojen maailmaan, mutta ne jäävät silti helposti vieraiksi. Kynnys lähteä arkistoon on suuri opiskelijalle, joka ei ihan välttämättä edes tiedä mitä etsii ja mistä sitä pitäisi etsiä. Kulttuurihistorian oppiaine järjesti opiskelijoille perjantaina 17. marraskuuta opintomatkan tutustumaan arkistojen saloihin. Linja-auton täytti luokkaretkimäinen innostus, kun aamuvarhain suuntasimme moottoritielle kohti Helsinkiä ja kolmea vierailukohdettamme: Kansallisarkistoa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoa sekä Kansallista audiovisuaalista instituuttia.

Retki alkoi Kansallisarkistosta, jonka historiallisessa ja arkkitehtuurisesti vaikuttavassa rakennuksessa riitti jo ihmettelemistä. Ulkokuorta enemmän meitä kiinnosti tietysti arkistohyllyjen sisältö. Kansallisarkistossa säilytetään erityisesti viranomaisaineistoja. Arkistotiedon digitointi on hidasta, joten Kansallisarkistonkin kokoelmista vasta noin 2% on saatu digitoitua. Kansallisarkiston käytetyimpiä aineistoja ovat juuri digitoidut aineistot, ja loput noin 200 hyllykilometriä aineistoja odottelevat tutkijoita Kansallisarkiston alla kahdeksassa kerroksessa.

Lounaan jälkeen siirryimme tutustumaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, jonka erityisalaa ovat kirjallisuuteen ja perinteisiin sekä nykykulttuuriin liittyvät aineistot. SKS:n päärakennuksessa sijaitsee arkiston lisäksi viehättävä kirjasto, josta löytyy monipuolisesti suomalaista kirjallisuutta. Minulle elävämmin mieleen jäivät tutkijasalin puiset ja ajan patinoimat arkistokortistot, joista löytyi tietoa kansanperinteen kokoelmista. Laatikoiden tunnistelaput olivat paikoin suoranaista runoutta ja nostattivat hymyjä arkistovieraiden kasvoille.

Retkemme viimeisessä kohteessa, Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa, tutustuimme muun muassa suomalaisten elokuvien, televisio- ja radio-ohjelmien arkistoaineistoihin. Täydellisesti ohjelmavirtaa on tallennettu vuodesta 2009 lähtien, ja osa aineistoista on käytettävissä myös etäkatselupisteillä. Meillä Turussa vanhoista televisio-ohjelmista voi nauttia esimerkiksi Teutorin ja Feeniksin kirjastoissa. Satavuotiaan Suomen kunniaksi KAVI on myös lanseerannut Elävä muisti -palvelun (www.elavamuisti.fi), jossa voi selailla valittuja paloja KAVIn arkistoaineistoista. Suosittelen lämpimästi palveluun tutustumista, sillä sieltä löytyy suorastaan hulvattomia aarteita arkistosta.

Kaiken kaikkiaan opintomatka oli opettavainen ja mielenkiintoinen. Jo nopealla käväisyllä aiemmin etäiseltä tuntuneet arkistot tulivat todellisiksi paikoiksi. Jokaisessa vierailukohteessa meidät otettiin lämpimästi vastaan, ja arkistojen henkilökunta kertoi iloiten toiminnastaan. Selväksi kävi, että henkilökunta auttaa mielellään opiskelijoita löytämään sopivia aineistoja opinnäytetöitä varten. Arkistoilla on omia hittituotteita, mutta niiden lisäksi arkistoista löytyy monia lukemattomia lähteitä, joista edes tutkijat eivät välttämättä ole tietoisia. Eikä arkistossa asioidakseen tarvitse olla asiantuntija: arkistojen palvelut on tarkoitettu ihan kaikille ja kysymällä asiat selviävät. Päivän jälkeen olo oli kuin lapsella lelukaupassa, sillä olin kuullut monista mielenkiintoisista aineistoista, joista olin vielä aamulla täysin tietämätön!

Veera Semi

 

Helsingin Sanomissa julkaistiin torstaina 26.10. Turun seudulla 1800-luvun lopulla ilmenneitä lastensurmatapauksia käsittelevä kirjoitus, josta julkaistiin myös nettiversio (vain tilaajien luettavissa). Toisin kuin kirjoituksessa vihjataan, nämä tapahtumat eivät ole unohtuneet. Kuten olen ympäristöpolitiikan tutkija Outi Ratamäen kanssa todennut Suden kanssa -teoksessa (2014), 1800-luvun lastensurmat ovat osa kulttuurista muistia.

Aikalaiset pitivät tapauksia poikkeavina: ihmisten kimppuun käyneiden susien uskottiin yleensä sairastavan rabiesta, mutta lastensurmatapauksissa sudet kuvattiin terveiksi. Terveen suden käyminen ihmisen kimppuun ymmärrettiin epänormaaliksi käytökseksi. Tästä huolimatta ihmisen ja suden suhteen menneisyydestä muistetaan Suomessa parhaiten juuri lastensurmatapaukset. Tapaukset nostetaan julkisessa keskustelussa toistuvasti esiin, erityisesti hetkinä, jolloin ihmisen ja suden kanssakäyminen on aiheena ajankohtainen. Niiden muistoa pidetään yllä; Ne ovat kuin haava, jonka ei anneta parantua.

1800-luvun tapahtumia ei tule unohtaa, mutta ne on hyvä asettaa historialliseen kontekstiinsa. Susien tekojen syitä tulisi pohtia – aikalaisetkin tekivät niin. Helsingin Sanomien kirjoituksessa keskityttiin referoimaan 1800-luvun sanomalehtien kuvauksia tapahtumista. Tällöin unohtuu lähdekritiikin käyttö: sanomalehtien, aikalaiskirjallisuuden, tilastojen tai kirkonkirjojen kuolinsyymerkintöjen antamia tietoja ei voi ottaa täysin annettuina.

Se, mitä muistamme ihmisen ja suden yhteisestä menneisyydestä, vaikuttaa tämän päivän tilanteeseen. Korostamalla susihistorian konfliktisuutta ylläpidetään susisuhteen nykyistä konfliktisuutta. Valikoiva muisti vahvistaa kielteistä susikuvaa ja lisää pelkoa. Se voi toimia perusteluna susien läsnäolon vastustamiselle ja laittomille kaadoille. Kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan jaa kielteistä susikuvaa. Monet myös haastavat lastensurmatapausten todenperäisyyttä tai painottavat sitä, etteivät sudet ole Suomessa tappaneet ihmistä pitkään aikaan.

 

Olisi aika muistella muitakin vaiheita ihmisen ja suden yhteisestä menneisyydestä. Pian valmistuvassa väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen vähälle huomiolle jäänyttä 1900-lukua. Toisin kuin Helsingin Sanomien kirjoituksessa todetaan, ei Suomesta tullut 1800-luvun lopulla tehostetusta metsästyksestä huolimatta sudetonta. Sudet näkyvät tarkastelemissani aineistoissa 1900-luvun alusta lähtien. Susien esiintymistä Suomessa puoltavat myös 2000-luvulla tehdyt dna-tutkimukset susikannan geneettisestä monimuotoisuudesta. Aineistoina on käytetty esimerkiksi 1900-luvun eri vuosikymmeninä eri puolilla Suomea kuolleiden susien jäänteitä. Nämä tapetut tai muulla tavalla kuolleet sudet kertovat siitä, että Suomessa on ollut ainakin yksittäisiä susiyksilöitä 1900-luvulla, vaikka säännöllisesti lisääntyvää tai pysyvää susikantaa ei välttämättä olisikaan ollut. (Aspi et al. 2006; Jansson et al. 2014). Susista ei itseasiassa voitu päästä täysin eroon, sillä niitä tuli ajoittain maahan itärajan takaa.

Se, oliko susia Suomessa 1900-luvulla vai ei, voi tuntua epäolennaiselta saivartelulta. Sudettomuutta – kuten konfliktista menneisyyttä – voidaan kuitenkin käyttää perusteluna susien tappamiselle ja susien käytöksen epänormalisoinnille. Voidaan ajatella, ettei ole luonnollista, että susia taas esiintyy eri puolilla Suomea. Se, että susilaumoja havaittiin viime vuosisadan lopulla ja 2000-luvun alussa pitkän tauon jälkeen muuallakin kuin Itä-Suomessa, ei tarkoita, etteikö susiyksilöitä olisi eri puolilla maata liikuskellut. Ne vain ehdittiin yleensä tappaa, ennen kuin ehtivät perustaa lauman.

Väite Suomen sudettomuudesta kytkeytyy konfliktisen menneisyyden muisteluun toisellakin tapaa. Ratamäen kanssa analysoimme tapoja muistella ja kirjoittaa lastensurmatapauksista. Usein kirjoituksissa (esim. Teperi 1977 ja Lappalainen 2005) korostuu ajatus ihmisen ja suden välisestä taistelusta, jonka ihminen lopulta voittaa. Susien hävittämisen myötä ihmisten elämän esitetään muuttuneen turvalliseksi, kun haitallinen vihollinen on poistettu ihmisten elämänpiiristä. Tällaisessa ajattelutavassa ihmisen ja suden yhteiselo voi olla seesteinen nurinkurisesti vain, jos susia ei ole. Ihmisen ja suden yhteinen menneisyys ei kuitenkaan ole ollut vain konflikteja toisensa perään. Tämän muistamisen tärkeydestä olen kirjoittanut myös Politiikasta-verkkolehdessä.

Sillä, miten kirjoitamme menneisyydestä ja mitä seikkoja muistamme susihistoriasta, on merkitystä tämän päivän susisuhteelle.

 

Lähteet:

Aspi, J. , Roininen, E., Ruokonen, M., Kojola I. & Vila, C. Genetic diversity, population structure, effective population size, and demographic history of the Finnish wolf population. Molecular Ecology 15/2006, 1561–1576.

Jansson, E., Harmoinen, J., Ruokonen, M. & Aspi, J.: Living on the edge. reconstructing the genetic history of the Finnish wolf population. BMC Evolutionary Biology (64) 14/2014, 1-20.

Lappalainen, Antti: Suden jäljet. Metsäkustannus, Hämeenlinna 2005.

Lähdesmäki, Heta & Ratamäki, Outi: ”Kykenemmekö luopumaan susifetissistä? – Kriittinen luenta suomalaisesta susihistoriasta.” Teoksessa Suden kanssa. Toim. Juha Hiedanpää & Outi Ratamäki. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi 2015, 16–41.

Teperi, Jouko: Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla. Suomen historiallinen seura, Historiallisia tutkimuksia 101, Helsinki 1977.

Susi koitui lukuisten lasten kohtaloksi, Helsingin Sanomat 26.10.2017.

 

Tekstiä korjattu 13.1.2020:

Kohta ”Susien esiintymistä Suomessa puoltavat myös 2000-luvulla tehdyt dna-tutkimukset susikannan geneettisestä monimuotoisuudesta. Niiden mukaan susikanta ei hävinnyt, ja Suomessa on ollut susia läpi 1900-luvun, vaikkakin välillä hyvin vähälukuisesti (Aspi et al. 2006; Jansson et al. 2014)” on ollut virheellinen. Muutettu muotoon: ”Susien esiintymistä Suomessa puoltavat myös 2000-luvulla tehdyt dna-tutkimukset susikannan geneettisestä monimuotoisuudesta. Aineistoina on käytetty esimerkiksi 1900-luvun eri vuosikymmeninä eri puolilla Suomea kuolleiden susien jäänteitä. Nämä tapetut tai muulla tavalla kuolleet sudet kertovat siitä, että Suomessa on ollut ainakin yksittäisiä susiyksilöitä 1900-luvulla, vaikka säännöllisesti lisääntyvää tai pysyvää susikantaa ei välttämättä olisikaan ollut. (Aspi et al. 2006; Jansson et al. 2014).”

 

Kulttuurihistorian oppiaineeseen saapuu kevääksi 2018 Fulbright-professori Richard McElvain, joka pitää kurssit  History of Western Theatre through the American Prism 
ja Acting; American Stage and Film Performance Techniques.

Tässä muutama rivi, joilla Richard kertoo taustastaan ja työstään ja antaa vastauksen kysymykseen, mikä sai hänet hakeutumaan Suomeen Fulbright-professoriksi.

I have been a professional Actor/Director/ Playwright in America for 40 years and played the title roles in Macbeth, Tartuffe, The Old Man and the Sea and Galileo. I have directed half the Shakespeare cannon, translated and directed four plays of Moliere and did my own adaptation of Antigone in which I played Creon. Last Summer I wrote and staged a one-man-show based on Stefan Zweig’s The Chess Player and premiered it at The Edinburgh Fringe to great acclaim.

For the last 20 years I have with colleagues built an award winning Professional Theatre and Film Performance Training Program at Fitchburg State University in Massachusetts.

Finland has always fascinated me. Colleagues who had done Fulbright Scholarships in Finland convinced me that It would be a great fit for me so I took their advice. I’m thrilled to be spending the spring in Turku.

 

Perjantaina 29. syyskuuta tarkastettiin Helena Lindsténin väitöskirja ”Olkaa hyvä ja ottakaa. Pankaa sekaan ja kastakaa”. Kahvinjuonti suomalaisten maaseutukotien arjessa ja juhlassa 1920-luvulta 1960-luvun lopulle. Vastaväittäjänä toimi Helsingin yliopiston kuluttajaekonomian professori Visa Heinonen.

Lindsténin väitöskirja lienee kantta myöten herkullisin kustoksen koskaan lukema. Tässä väitöskirjassa on liitteenä jopa pula-ajan kakkureseptejä! Tutkimus onkin harvinaisen lähestyttävä; se suorastaan vaatii nyökyttelemään yksimielisyyden merkiksi pohtiessaan maaseutukotien kahvittelukäyntänteitä, kursailukulttuuria, kahvihierarkioita ja kahvirekvisiittojen merkityksiä – ja pakottaa myös olemaan yksimielinen teoksessa siteerattujen muistelijoiden kanssa. Moni varmasti muistaa kahvin tuoksun jostain lapsuuden tilanteesta. Moni varmasti myös tunnistaa kursailun säännöt: Itä-Suomessa korostui iän tuoma arvojärjestys, Länsi-Suomessa puolestaan aseman ja varallisuuden tuoma asema.

Lindsténin tutkimus pohjautuu erittäin laajaan alkuperäisaineistoon, jonka päärungon muodostavat muistitietoaineistot, Kotiliesi-lehdet sekä tapa- ja valistuskirjallisuus. Teoksessa on runsas kuvitus, mutta tutkimuksen laajuuden vuoksi Kotilieden mainokset on rajattu tutkimuskysymyksen ulkopuolelle.

Vastaväittäjä arvosti erityisesti tarkastetun tutkimuksen tarjoamaa talonpoikaisen eetoksen analyysiä ja modernisaation voiman erittelyä. Kaiken kaikkiaan Lindsténin tutkimus on erittäin monipuolinen analyysi maaseudun kahvittelukulttuurista. Sitä kuvaa mainiosti tekijän käsitekuva kahvinjuontitilanteesta:

 

Eurooppalainen mediatutkijoiden järjestö ECREA toimii suurtapaamisten ohella pienesti. Järjestöön kuuluvat radiotutkijat kokoontuvat joka toinen vuosi. Tällä kertaa tapaaminen oli syyskuussa Lublinissa Puolassa. Osallistuin ryhmän konferenssiin ensimmäistä kertaa. Kaupunki on minulle entuudestaan tuttu pelkästään kirjailija Isaac Bashevis Singerin romaanista Lublinin taikuri, jossa juutalainen silmänkääntäjä ajautuu umpikujaan ja oppii, mikä on elämässä tärkeää.

Maria Curie-Skłodowska -yliopiston järjestämään kolmepäiväiseen konferenssiin oli ilmoittautunut 57 osallistujaa. Eniten vieraita oli Euroopan maista, mutta mukana oli tutkijoita Kanadasta, Meksikosta ja Australiasta. Konferenssin otsikkona oli Radio Relations, jonka mukaisesti järjestäjät halusivat osallistujat pohtimaan, millaisia suhteita radio rakentaa ja millaisissa konteksteissa se on toiminut ja toimii. Omassa puheenvuorossani pohdin julkisen palvelun yleisradiotoimijoiden varhaisia oletuksia omista tehtävistään.

 

Tutkijoita askarruttavat vaikkapa podcastit, feature-ohjelmat ja auditiivisen kerronnan keinot. Joitakuita kiinnostaa, miten kaupallinen mainosradio virtaviivaistaa tuotteensa ja pyrkii mittamaan myös kuuntelijoiden tunteet.

Yksi pääesitelmöitsijä, italialainen mediatutkimuksen professori Enrico Menduni, korosti historiakatsauksessaan median konvergenssia. Hänen mukaansa ei enää edes ole tarpeen puhua radiosta. On erilaisia alustoja, joilla välitetään näkö- ja kuuloaistille tarkoitettuja mediatuotteita. Äänimediumi voi silti olla elinvoimainen viestimisen muoto, Menduni järkeili.

 

Brittiläinen emeritusprofessori Seán Street laittoi yleisönsä pohtimaan runoutta. Esitelmän keskiössä oli kuuloaisti, onhan runouden perusolomuoto ääneen lausuttu ja sanoina kuultu puhe. Aktiivinen feature-ohjelmien tekijä ja kirjailija puhui äänten tavasta luoda merkityksiä. Tallennettuna tai ei, äänet saavat voimansa hiljaisuuden luomassa taustassa. Mistä Dylan Thomasin äänten runoelma, Maitometsä, alkaa? Street kysyi retorisesti: Hiljaisuudesta.

Konferenssivierailla oli mahdollisuus astua itse hiljaisuuden historiaan. Oheisohjelmaan kuului tutustuminen vaikuttavaan Grodzka Gate – NN Theatre -keskukseen. Yksi sen päätehtävistä on muistella Lublinia juutalaisena kaupunkina. Keskus sijaitsee paikalla, josta alkoi Lublinin juutalainen kaupunginosa. Sen 43 000 asukkaan yhteisö tuhoutui natsimiehityksessä käytännössä täysin. Museoon on luotu kansiot menetetyistä ihmishengistä. Joistakin on tietoja enemmän, toisista ei juuri mitään. Sellainen on hiljaisin todiste tapahtuneesta.

 

Museo ei sentään ole äänetön, vaan kyseessä on elävän historian keskus. Yksi tuoreista hankkeista on sotia edeltäneen Lublinin äänimaiseman rekonstruktio; tallenteella kaikuu kauppiaiden jiddišinkielinen toripuhe, kiireisiä askeleita, kauempana lonksuvat hevoskärryn pyörät. Paljon ääntä, vähemmän hiljaisuutta. Tämähän on Lublinin taikurin, silmänkääntäjä Yashan, äänimaisemaa. Kaikkiaan osuva vierailukohde radiotutkijoille.

Lauantaina 9.9.2017 tarkastettiin Janus-salissa FM Anu Salmelan väitöskirja Kuolemantekoja. Naisten itsemurhat 1800-luvun jälkipuolen tuomioistuinprosesseissa. Vastaväittäjänä toimi professori Pirjo Markkola Tampereen yliopistosta.

Tilaisuudessa oli 58 kuulijaa, jotka saivat nauttia kiintoisasta väitöksestä, jossa vastaväittäjä oli rakentanut apparaattinsa hyvin huolellisesti ja analyyttisesti ja jossa väittelijä vastasi kysymyksiin perusteellisesti ja osoittaen erinomaista aineistonsa ja lähtökohtiensa asiantuntijuutta. Hän toivoi tutkimuksensa haastavan tutkimuksen ihmiskeskeisyyden, osoittavan, että merkityksenantoihin vaikuttavat monet ei-inhimilliset seikat ja haastavan kysymään, mitä ihmisyys on.

Salmelan tutkimus on uraauurtava; kulttuurihistorian kansainvälisessä tutkimuskentässä hän on ensimmäisiä, jotka suoraan soveltavat Karen Baradin toimijuusrealismia empiiriseen aineistoon. Vastaväittäjä kiitti erityisesti ensimmäisen käsittelyluvun ”Obduktiopöydällä” sisältöä poikkeuksellisen kiintoisaksi, avaahan se aineistoltaankin suorastaan järisyttävän näkökulman menneisyyteen.

Ruumiinavauspöytäkirjoja on historiantutkimuksessa käytetty lähteenä merkittävän vähän verrattuna esimerkiksi oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, joten niiden läpikäynti tutkimuksessa on erityinen ansio. Kuten vastaväittäjä totesi, Salmelan tutkimus tarjoaa tämän aineiston kautta kiintoisan näkökulman myös oikeuslääketieteen historiaan.

 

Becoming a Fulbright Visiting Scholar has surely been one of the highlights of my academic career. For a Cultural Historian from University of Turku, Finland, this was an opportunity to reach out and embrace new connections, resources, and cultural experiences. Six months in a new setting gives a lot of opportunities for postdoctoral research, travel and networking. Cleveland (OH) turned out to be a revelation for a scholar interested in the cultural history of popular music, and popular culture in general. My own postdoctoral project is concerned with future imagining in popular culture, especially related to Science Fiction, and Transhumanism.I didn’t choose Cleveland for touristic reasons, obviously. The place had a lot to offer for my research. First and foremost, the city hosts the Rock and Roll Hall of Fame, which, despite being perhaps a slightly outdated museum for the grand narrative of baby boomers’ rock experience, still has interesting collections, and also facilitates a separate Rock and Roll Hall of Fame Library and Archive. Even if I was based to Case Western University’s Center for Popular Music Studies, a lot of my actual research work took place in this wonderful archive and library.

 

Another, perhaps even more impressive archive, is just two hour drive away. Bowling Green State University (Ohio) has a Department of Popular Culture, established already in 1973, with the groundwork started in the 1960s, and they have ever since collected popular culture in various formats. There are actually two archives: Ray and Pat Browne Library for Popular Culture Studies, and The Music Library and Bill Schurk Sound Archives. These combined make the place the second biggest collection of popular culture in United States, only surpassed by the Library of Congress. In May 2017 I had a chance to stay in Bowling Green archives for a week, attending a Popular Culture Association Summer Institute, which mostly meant full on archival work, fuelled by discussions with other professionals of the field.

But a great Fulbright experience is also about getting to know the country. That in mind, I made a conference trip to Popular Culture Association/American Culture Association National Conference in San Diego a little bit unusual way. Traveling with a colleague, Professor of Cultural History Kari Kallioniemi, who first had come to Cleveland to give a visiting lecture with me, we first took a Megabus from Cleveland to Chicago, and from there Amtrak California Zephyr train to San Francisco. This is one of the crown jewel train rides out there. Three days, seven states… After the flatness of Illinois, Iowa and Nebraska, the mountains of Colorado, Utah, and Nevada offered unforgettable views; the rails followed Colorado river for more than 200 miles. And then the ascension to blossoming California crowned the ride. 

We rented a car from San Francisco, and drove down to San Diego in two days, mostly following the legendary Pacific Coast Highway. Unfortunately the road was destroyed by mudslides near Big Sur, hence a bit of detour on Highway 101 was needed. But even despite minor setbacks this kind of journey really revealed the amazing variety of landscapes and lifestyles this country has to offer. The village of Solvangen, where we stopped for the night, turned out to be an utterly strange wine area kitch heaven, founded by eccentric Danish reverends in the beginning of 20th century. Garden elfs, a Hans Christian Andersen museum, vintage motorcycle museum, a wind mill, and several ‘Danish’ bakeries decorated this place that was also featured in the film Sideways (Alexander Payne 2004). It absolutely needs to be a target of a future research project!  
The PCA National Conference is the biggest annual meeting of popular culture scholars, always taking over a hotel with thousands of participants. This time, in San Diego Marina, there were about 4000 of us, with topics covering every imaginable genre and practice of popular culture – for example adaptations, beer culture, cemeteries, fat studies, Jack London, medievalism, professional development, sea literature, Tarot, virtual identities, and westerns had their special multi-session strands. We were happy to notice, during the presidential meeting, that there is again a strong will for international collaboration within the PCA Board, which means we might get more delegates from USA for our future European Popular Culture Association conferences, including Prague in 2018. All three Finnish Cultural History members of the EPCA Board – Kallioniemi, Pekka Kolehmainen, and me – were promoting the future of European popular culture studies.

After San Diego, we headed to Los Angeles. It was a great chance to explore UCLA with Professor of Media Archaeology – and Turku Cultural History alumni – Erkki Huhtamo. He introduced us the UCLA campus in Westwood. My original plan was to give a visiting lecture there, like Professor Kallioniemi did, but instead I had to head to Minneapolis for a Fulbright Enrichment Seminar Feeding the World. That was one of the highlights of my Fulbright period, getting to know other Fulbrighters from around the world, and getting some very interesting angles to food history, production, and future – also some critical awareness included.

I gave invited talks on my research at Case Western in Cleveland, at Bowling Green State University, and Western University in London, Ontario. This last mentioned made it possible to do a family trip around lake Erie, crossing to Canada via Detroit and returning to USA via Niagara Falls. I was very happy indeed to have my family with me for 1,5 months – my wife Maarit Leskelä-Kärki, who works as a Senior Lecturer at Cultural History, had a possibility to focus on the writing of her new book while there. But life is not only research. This time in another culture was a big deal for our two children. We frequented a lot of museums and other places with meaning and beauty – and did a fair amount of local and long distance traveling. In addition to Canada, we visited Bowling Green, Montauk, New York, Toledo, and Washington. In my own free time I also played numerous singer-songwriter gigs in Cleveland folk scene, and trained a lot of Aikido in a good local dojo.

Joukko kulttuurihistorian tutkijoita järjesti heinäkuussa omatoimisen ”tyky-päivän” kohteenaan Somero. Tässä raportissa kokoamme hieman osallistujien ajatuksia ja huomioita päivän tapahtumista ja ilmiöistä.

Ekskursiomme ensimmäisenä etappina oli paikkakunnan kuulu fiftarihenkisiä vaatteita ja asusteita myyvä Muotiputiikki Helmi. Yhdellä jos toisella ryhmämme jäsenellä oli ollut jo kauan haaveissa tehdä paikkaan ostosvisiitti ja nyt siihen oli hyvä tilaisuus. Voi sitä vaatteiden, asusteiden ja värien määrää! Asiakkaiden palvelu oli hyvin joustavaa: liike oli tupaten täynnä ihmisiä vielä saapuessamme puoli tuntia ennen sulkemisaikaa. Myyjät palvelivat kiireestä huolimatta jokaista asiakasta innolla ja antaumuksella. He etsivät hyllypinoista persoonalle ja vartalolle sopivia asuja. Lähes jokainen asiakas poistui liikkeestä ostoskassin kanssa ja vieläpä hymyssä suin. Myös ekskursiomme jäsenille tarttui mukaan yhtä sun toista.

Helmen asiakaskuntaan kuuluu niin tanssi-, pin-up- kuin fiftariharrastajia sekä ihan tavallisia naisia, jotka arvostavat perinteisempää vaatemuotia, jossa rintavarustus ja takapuoli pääsevät tyylikkäästi esiin. Nykymuoti kun suosii hieman vähemmän muodokasta vartalomallia. Erityisesti plus-kokoiset naiset joutuvat usein turvautumaan ”säkkeihin”. Helmestä taas tuntuu löytyvän jokaiselle naiselle, kokoon katsomatta, täydellisen istuva vaate. Ehkä jutun juju onkin juuri siinä: jokainen saa kokea olevansa omalla tavallaan kaunis. Mahtavaa itsetunnon kohotusta tällaisena raadollisena some-aikana!

Shoppailun uuvuttama joukkomme jatkoi matkaansa Ravintola Rantatuvan terassille lounastamaan. Vapaapäivästä huolimatta työasiat putkahtivat nopeasti keskusteluihin mukaan. Ja mikäs siinä oli pohdiskellessa kuka esimerkiksi väittelee seuraavana, kun aurinko paistoi lämpimästi. Ikävienkin asioiden purkaminen tapahtui helpommin rennossa ympäristössä.

Lounaan jälkeen ryhmämme hieman hajaantui. Henna Karppinen-Kummunmäki, Annastiina Mäkilä ja Niina Siivikko suuntasivat kulkunsa ensin joenrantapiknikille ja sitten päivän päätteeksi Ämyrin tanssilavalle. Täytyihän kellomekkojen päästä hulmuamaan muutenkin kuin tuulessa! Esiintymässä olivat tangokuningatar Heidi Pakarinen Karavaani-yhtyeensä kanssa sekä Henkka & Kulkurit. Lämmin päivä oli selkeästi houkutellut lavalle paljon väkeä. Mäkilälle ja Siivikolle tämä oli ensimmäinen lavatanssikokemus, Karppinen-Kummunmäki sen sijaan on tanssinut aktiivisesti jo muutaman vuoden.

Ensikosketus täysin uuteen ympäristöön oli ”lavatanssineitsyytensä” menettäneille hienoinen kulttuurishokki.  Lavatanssikulttuuri oli selkeästi oma maailmansa omine sääntöineen ja alakulttuureineen, kuten illan aikana kävi useaankin otteeseen selväksi. Lavatanssien säännöt ovat usein kirjoittamattomia ja ne opitaan kokemuksen kautta. Tämä koskee niin tanssiinhakua, pukeutumista kuin lavaetikettiäkin.

Heteronormatiivisuus on edelleen vallitsevaa lavatansseissa: miehet hakevat naisia tanssiin lukuun ottamatta jo varhain vakiintunutta naisten tuntia. Nykyään järjestetään myös erikseen naistentanssi-iltoja, jolloin naiset hakevat koko illan ja miehille on varattu yksi tunti. Seurueemme ensikertalaisissa nuorten tanssijoiden suuri määrä herätti ihmetystä, vaikka harrastajien ikäjakauma onkin laajentunut viimeisen vuosikymmenen aikana uudelleen aiemmasta kävijämäärien notkahduksesta. Sukupuolijakauma on sen sijaan lavoilla hyvin epätasainen. Naisia on ehdoton enemmistö. Siksi suurin osa yksinäisistä naisista, – vaikka olisivat kuinka hyviä tanssijoita! – joutuu jäämään seinäruusuksi. Mahdollisuuksia päästä parketille voi nostaa vain seisomalla sinnikkäästi hakurivissä jo alkuillasta, jos tanssiparia ei ole omasta takaa. Tämän saman havainnon teimme myös tarkkaillessamme Ämyrin tapahtumia.

Tanssin muuttuminen sosiaalisesta tapahtumasti urheiluharrastukseksi tuli selvästi esille muun muassa pukeutumisessa: korkokenkiä oli vain harvalla daamilla. Sen sijaan suosittiin mukavia tanssikenkiä tai tossuja. Mekot olivat näyttäviä: joko kellomekkoja tai joustavia trikoomekkoja, joissa on helppo tanssia. Paljon tanssivat miehet olivat varustautuneet pyyhkeellä tai vaihtopaidalla. Vain harvat nauttivat illan aikana alkoholia, mikä sekin kertoo osaltaan lavatanssien liikunnallisuudesta. Vesi ja kahvi ovat pääsääntöiset juomat.

Tanssiharrastukseen panostetaan tätä nykyään myös käymällä tanssikursseilla ja opettelemalla erilaisia tanssityylejä. Tämä on herättänyt pelkoa erityisesti satunnaisissa tansseissa kävijöissä. Onko niin sanotuille ”tavallisille” vaihtoaskeltanssijoille enää tilaa? Karppinen-Kummunmäki on  käynyt tanssikursseilla, mutta toivoo, että kaikentyyliset tanssijat uskaltautuvat lavoille. Lisäksi hän toivoo, ettei tanssityyli tai taso ole esteenä tanssiin haulle. Valikoivuus johtaa herkästi siihen, ettei uusia kasvoja haeta tanssimaan, koska ei tiedetä, osaavatko he tanssia ”oikein”. Jos lavatanssit muuttuvat pienen piirin harrastukseksi, joka sulkee uudet tulokkaat pois, ne näivettyvät ennen pitkää. Myös joukkomme ensikertalaisten ennakkoon jännitetty mahdollisuus päästä tai joutua tanssilattialle osoittautui pettymykseksi, sillä tanssiinhakijoita ei juuri ollut. Mäkilä pääsi onneksi muutaman kerran pyörähtelemään parketille.

Fanikulttuuri on vahvasti läsnä nykyajan lavatansseissa.  Kaikki eivät suinkaan tule tanssimaan, vaan kuuntelemaan jotain tiettyä artistia. Lavan eteen kerääntyi kyseisenäkin iltana hartaita kuuntelijoita, erityisesti tangokuningatar Heidi Pakarisen esiintyessä. Siellä olivat sulassa sovussa niin nuoret kuin vanhemmatkin fanit.  Karppinen-Kummunmäki on huomannut, että samat ihmiset ovat lähes jokaisella keikalla. Tanssijan näkökulmasta fanimuuri voi olla haasteellinenkin, sillä se tukkii ahtaammalla lavalla tanssiväylän.

Kokonaiskuva päivästä oli kaikilla osallistujilla positiivinen, vaikka tanssihaluja olisi ollut enemmänkin, lavatanssien näennäisen tiukat tapakoodit herättivät ihmetystä, meren puuttuminen Somerolla harmitti ja kesäaurinko onnistui polttamaan ainakin yhdet olkapäät. Tällainen vapaaehtoinen ajanvietto on ehdottoman suositeltavaa kaikille yksinään puurtaville tutkijoille!

Heta Aali

Henna Karppinen-Kummunmäki

Annastiina Mäkilä

Niina Siivikko

Elina Virtanen

EDIT: Aiemmin tässä tekstissä ollut Karavaani-orkesterin kuva on poistettu esiintyjän pyynnöstä. Editori pahoittelee.

Pariisi: nykypäivän rakkauden ja muodin kuhiseva suurkaupunki, menneisyyden tieteen ja vallan keskus.  Sain viikko sitten tilaisuuden viettää muutaman päivän lomaa kyseisessä vanhan Euroopan yhdestä merkittävimmistä metropoleista. Ja aivan turistina! Tästä huolimatta en voinut olla tarkastelematta kokemaani ja näkemääni edes hetkittäin tutkijan silmälasien läpi.

Myönnettäköön, että matkustaminen nykyisessä maailmantilanteessa tuntui aluksi arveluttavalta. Uutiset ovat kertoneet toinen toistaan järkyttävimmistä tapahtumista. Toisaalta mitä tahansa voi sattua aivan kotioloissakin. Lamaannuttavaan pelkoon ei tietenkään pidä alistua, vaikka järki on hyvä pitää reissussa mukana.

Tietynlainen pelon ilmapiiri oli kuitenkin läsnä ja havaittavissa kaikkialla heti saapuessani Charles le Gaullen lentokentälle. Kaikkialla liikkui aseistautuneita poliiseja tai armeijan sotilaita (joiden kanssa aasialaisturistit halusivat ottaa selfieitä!), kauppojen ovilla seisoi vartijoita metallinpaljastimien kanssa, turistikohteiden muutenkin pitkät jonotusajat pitenivät entisestään turvatarkastusten takia. Pahentunut pakolaistilanne näkyi myös konkreettisesti katukuvassa. Champs Elyséen ostoskadun luksusliikkeiden räikeänä vastakohtana olivat kadunkulmiin ja ovisyvennyksiin majoittuneet syyrialaisperheet, jotka kerjäsivät rahaa ohikulkijoilta.

Kaikesta varautuneisuudestani huolimatta mitään ongelmia ei ollut. Ainoa läheltä piti-tilanne, jos sitä voi edes sellaiseksi kutsua, oli Notre Damen edustalla sattunut hyökkäys poliisia vastaan. Ehdin käydä paikalla päivää ennen. Ainoa näkyvä seuraus tapahtuneesta muualla kaupungissa oli St.Michelin metroaseman sulkeminen ja siitä johtuvat ruuhkat. Varmasti itse tilanteessa paikalla olleille kokemus on ollut epäilemättä hyvin erilainen.

Historiantutkija ei tietenkään voinut ohittaa kaikkia kaupungin merkittäviä turistikohteita. Listallani olivat maailman toiseksi vanhimman yliopiston Sorbonnen rakennukset, Notre Dame, Clunyn keskiaikainen museo, Louvre sekä Versaillesin linna. Cluny oli vaikuttava rakennuskokonaisuus niin sisältä kuin ulkoa. Koska vierailuni sattui kuun ensimmäiseksi sunnuntaiksi, sisäänpääsy oli lisäksi ilmainen. Rakennuksen menneisyyden eri kerrokset olivat hyvin säilyneet. Nähtävillä olivat niin roomalaisen kylpylän frigidarium kuin apottiluostarin kappelikin. Esinekokoelman helmi oli neito ja yksisarvinen-teemainen gobeliinisarja. 500-vuotiset kuvakudokset olivat hämmentävän hyvin säilyneet ehjinä ja värit kirkkaina.

Saattaa vaikuttaa suurelta pyhäinhäväistykseltä, että varhaismodernin ajan tutkijalle Versaillesin linna oli hienoinen pettymys. Totta kai linna oli ulkoapäin vaikuttava, mutta sisäpuolelta se ei tehnyt minuun kovinkaan suurta vaikutusta. Ehkä valtava ihmispaljous esti nauttimasta kaikista sen yksityiskohdista. Huoneet, joihin turisteilla oli pääsy, olivat lähes tyhjiä huonekaluista, joten niiden alkuperäinen käyttötarkoitus ei oikein käynyt mistään ilmi. Kaikki kauniit huonekalut, astiat ja esineet olivat paremmin Louvressa nähtävillä. Ja kun siellä vältti taidokkaasti Mona Lisan, käytävillä sai liikuskella lähes yksinään kaikessa rauhassa. Versaillesissa nautin erityisesti valtavasta puistoalueesta, johon ehdin tutustua vain pieneltä osin. Sää nimittäin sattui olemaan erittäin epävakainen: aurinkoisten hetkien väliin sattui useita rankkoja vesikuuroja.

Ennen kaikkea nautin matkalla kiireettömästä olosta. Hotelli sijaitsi Montmatren läheisyydessä, joten pääsin nauttimaan myös lähikuppiloiden ja ravintoloiden tarjonnasta. Hintat olivat kohtuulliset ja ruuan taso erittäin hyvä. Macaronsit ja suklaafondantit veivät todella kielen mennessään! Vaikka kesäsää ei juuri suosinutkaan matkalaista, lounas Jardin du Luxembourgissa orkesterin soittaessa puistolavalla oli ehdottomasti elämys. Mikä muu sopisikaan ranskalaiseen tunnelmaan kuin musette-haitarin kirkkaat sävelet?

Blogin ovat kirjoittaneet kulttuurihistorian opiskelijat Karoliina Paulomäki ja Juho Laulajainen osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia.

Päivät pitenevät ja luonto hiljaa herää. Lakaisukoneet jylisevät jättäen etananjälkeä peräänsä. Katupöly kirvelee silmiä. On kevät, ja kohta kielot kukkivat. Suomella on lukuisia kansallisia tunnuksia ja symboleita. Siniristilipun ja heraldisen leijonan lisäksi kansalliseläimemme on karhu ja kansalliseepoksemme Kalevala. Rauduskoivu on nimetty kansallispuuksi ja graniitti kansalliskiveksi. Mutta on Suomella myös kansalliskukkansa. Se on kielo, silposuoninen lehmänkieli.

Kielon tilalla voisi yhtä hyvin olla Suomen vaakunassa 1500-luvulta alkaen esiintyvä hopeinen heraldinen ruusu. Tai kesämökkirannassa autereisena kesäaamuna kelluva sydämen muotoinen ulpukka. Miksi kansalliskukkamme on syvällä lehtometsissä kasvava kauniin myrkyllinen Convallaria majalis?

Suomi ei ole outolintu kansalliskukkansa kanssa. Useimmilla mailla on omansa. Esimerkiksi Ranskassa kansalliskukkana on keihäänkärkeä muistuttava fleur de lys eli vaakunalilja. Englannissa vastaava on ruusu ja Japanissa kirsikankukka. Vanhoja sivistysmaita kaikki.

Nuoren mutta intoa täynnä olevan itsenäisen Suomen oli myös saatava kansalliskukkansa. Viimein vuonna 1934 Kansan Kuvalehti järjesti lukijaäänestyksen, jonka voittajiksi valikoituivat ruiskaunokki ja päivänkakkara. Taivaansininen ruiskaunokki lienee tuttu Kokoomuspuolueen vaalimainoksista, ja päivänkakkaroiden valkoisia terälehtiä nyppimällä rakastetaan ja ei rakasteta.

Mutta eivät suomalaiset äänestämällä kukkaansa saaneet. Palkintolautakunta hylkäsi molemmat arkisista ja yleisistä ja mitäänsanomattomiksi rikkaruohoiksi mielletyistä vaihtoehdoista. Sitä paitsi ruiskaunokki oli ollut käytössä Suomenlahden etelärannalla Virossa – itsenäisen Viron kansallislipun sinistä kutsutaan ruiskukan siniseksi. Myöhemmin Neuvostoviranomaiset tulkitsivat ruiskaunokin vaarallisen separatismin tunnukseksi, eikä Suomella olisi ollut varaa tulla tulkituksi uhmakkaaksi, ei ainakaan sotien jälkeen.

Suomen itsenäisyyttä tultaisiin juhlimaan jo viidettäkymmenettä kertaa uuden kansalliskukkaäänestyksen käynnistyessä vuonna 1967. Ehdokkaita oli tällä kertaa yhteensä kuusi: kanerva, kielo, kissankello, lumme, pihlaja ja suopursu. Kielo voitti äänestyksen selvästi.

Juhlavuoden järjestelytoimikunta olisi mieluummin nimennyt happaman oranssin pihlajan, koska kielo peittyy talvisin lumeen eikä sen kasvualue kata koko maata. Mutta koska kansa puhui 8 657 annetulla äänellä, toimikunta taipui lopulta kielon kannalle. Suomi oli lahjoittanut itselleen kansalliskukan.

Touko-kesäkuussa kukkivaa, viettelevän tuoksuista kieloa on käytetty hajuvesissä jo vuosikymmeniä. Christian Dior piti kieloa lempikukkanaan. Moni suomalainen on rakastunut kauniina kesäiltana kieloa sisältävän hajuveden tuoksussa vain kokeakseen olemisen sietämättömyyden kaivatessaan viherkukkaistuoksuista lemmittyään palaavaksi.

Afrodisiakkinen kielo on myös vaikuttanut Suomen talouteen. Vuosien 1991 ja 2001 välisenä aikana kymmenpennisten kruunapuolen metalliseoskielot vaihtoivat omistajaansa, kunnes eurokolikoiden hillankukat vaihtuivat kielojen tilalle.

Suomi nimeää pian itselleen uuden kansallisen symbolin, kansallisperhosen. Äänestys alkoi maaliskuussa ja päättyy kesäkuun alussa. Ehkä värikäs, maanisesti poukkoileva mutta ehdottoman kaunis perhonen sopii suomalaiseen kieloja kukkivaan koivulehtojen sielunmaisemaan muiden kansallissymbolien rinnalle. Valinta julkistetaan kesäkuun aikana. Sitä ennen on kevät, ja kielot kukkivat kohta sata vuotta täyttävää itsenäisyyttä.