Page 37 of 38

Kekkonen, Ilmarisen Suomi ja atomi – televisioesiintyminen herättää ajatuksia

Huhtikuussa Ylen TV2:n toimittaja Jari Hakkarainen soitti ja pyysi haastattelua ydinvoiman historiaan liittyen. Hän oli lukenut kirjoitukseni atomihuumasta 1950-luvulla sekä kiinnostunut väitöskirjan ”Ilmarisen Suomen” ajatuksesta, kenties lähtökohtanaan akateemikko Erkki Laurila, joka oli keskeinen tutkimuskohde näissä molemmissa aiheissa. Tavatessa kuulin, että Hakkarainen on aikanaan opiskellut sivuaineena kulttuurihistoriaa.

Ylen kuvaajan pystytettyä valonsa seminaarihuone Virkkuseen nauhoitimme vartin verran haastattelua, joka liikkui atomivillityksen alkuperästä Laurilan teknologiapolitiikkaan tai ”Ilmarisen Suomen” suunnitelmaan, atomivoiman myöhempiin ratkaisuihin ja myös Zwentendorfin käynnistämättömään ydinvoimalaan, josta kirjoitin tänne blogiin aiemmin. Keskustelusta murto-osa, kuten oli odotettavissa ja puhekin, päätyi tähän linkitettyyn Ajankohtaisen kakkosen ohjelmaan (n. 30 minuutin kohdalla), joka esitettiin (pari siirron jälkeen) 17.5.2011. –Fukushiman ydinvoimalakatastrofistahan on jo kulunut pari kuukautta, joten atomivoima ei enää tunnu nii-in ajankohtaiselta; media etenee vauhdilla. (No, voimalat pysyvät.)

Lyhytohjelman yksi johtopäätös kuului ”Ilmarisen Suomi olikin Kekkosen Suomi”. Pikemminkin sanoisin, että presidentti Kekkonen tuki ”Ilmarisen Suomen” ajatusta ja hänen mediapersoonaansa käytettiin täysimittaisesti tiede- ja teknologia -asioiden tärkeyden osoittamisessa ja niiden työntämisessä julkisuuteen – toimittajat kun juoksivat sinne minne Kekkonenkin harppoi.

Siis Kekkosen Suomesta tuli ”Ilmarisen Suomi”, teknologiaan sijoittava ja uskova valtakunta, vaikka suunnitelman makeimmat hedelmät kerättiin vasta Kekkosen ajan jälkeen ja aivan muilla aloilla kuin atomienergian saralla.

Joka tapauksessa ohjelma osoittaa, että atomiaihe tarjoaa herkullista kuvamateriaalia — ei ihme, että syksyllä siitä pitäisi olla tulossa kotimainen dokumentti.

Hannu Salmi 50 v. – onnittelukirjan julkistaminen

Perjantaina 13.5. Hannu Salmen läheiset kollegat juhlistivat seuraavana päivänä 50 vuotta täyttävää professoria onnittelukirjalla Historian aikakoneessa. Hannun työtoverit kulttuurihistoriassa halusivat juhlistaa tätä merkkipäivää vapaamuotoisella esseekokoelmalla, jonka lähtökohdaksi otettiin häikäilemättä Hannun viimeaikainen tutkimusteema: aikakone. Onnittelukirjamme ideana on, että aikakoneen käsite voi toimia metaforana erilaisille tavoille kuvitella, ymmärtää ja käsitteellistää menneisyyttä, tulevaisuutta ja nykyisyyttä.

Kirjan teko aloitettiin noin vuosi sitten ja loppujen lopuksi kirjaan osallistui 41 kirjoittajaa. Suurin osa on Hannun kollegoita historian oppiaineryhmästä, mutta mukana on kollegoita myös muilta tieteenaloilta läheltä ja kauempaa. Kirjasta tuli Hannun näköinen, mutta jokaisen kirjoittajan persoonallisilla mausteilla höystämä aikamatka historian ihmeelliseen maailmaan. Kirjan aloittaa Hannun opiskelutoverin Heikki Lempan analyysi Hannun tutkimusintressien suhteesta ’klassiseen’. Kaihtaako Hannu laajassa tuotannossaan klassista, vai onko sittenkin niin, että klassinen koskee myös Hannua? Tätä seuraavat artikkelit avaavat aikakoneen teemaa muun muassa Hannulle läheisten aiheiden kuten elokuvan, musiikin ja kirjallisuuden kautta. Yhtälailla mukaan astuvat erilaiset aikamatkaajat krooneista Klaus Flemingiin ja italialaisiin turisteihin tai 1970-luvun poliiseihin. Kirjan päättää Kari Immosen menneisyyden merkitystä ja historiantutkimuksen tilaa pohtiva essee ’Historia ihmisessä’.

Onnistuimme yllättämään päivänsankarin täydellisesti kirjallamme – toivomme, että kirja voi vuorostaan tarjota virikkeitä Hannun ajattelulle aikakoneesta!

Kirjan on kustantanut k&h-kustannus, ja sitä on saatavilla kulttuurihistorian toimistosta!

Historian aikakoneessa

Sisällysluettelo

Murha Sirkkalan kasarmilla

Kulttuurihistoriasta vuonna 2008 valmistunut Pirkko Syynimaa tunnetaan dekkarikirjailija Pirkko Arhippana. Opiskeluympäristö tuli esille jo Arhipan romaanissa Lukinmerkki (Kustannus-Mäkelä, 2007), jossa kulttuurihistorian opiskelija saa surmansa matkalla graduseminaariin. Viime syksynä ilmestyi Arhipan 32. salapoliisiromaani Kipunuora (Kustannus-Mäkelä, 2010), jossa vanha opinahjo on vielä vahvemmin läsnä. Draama alkaa, kun Sirkkalan kolmikerroksisesta historiatalosta löytyy kuollut professori Marko Korpela, maya-intiaanien kipunuoralla kuristettuna. Siellä täällä vilahtaa tutunomaisia piirteitä, mutta Kipunuora on tietysti täysverinen salapoliisiromaani. Vahvimmin kirjoittajan omat kokemukset tulevat esiin maisteriseminaarin kuvauksissa ja eritoten niissä muistikuvissa, jotka kuvaavat kulttuurihistorian aikaa Arwidssoninkadulla, ennen siirtymistä Sirkkalaan kesällä 2006:

”Historian laitos oli kaksi vuotta sitten muuttanut uusiin tiloihin entisen kasarmialueen rakennuksiin. Minä, kuten moni muukin varttuneempi opiskelija, olin pitänyt enemmän Arwidssoninkadun vanhasta puutalosta. Se oli ollut ahdas ja sokkeloinen, mutta kodikas. Sisälle tultaessa oli heti eteisen jälkeen ollut keittiö, jossa melkein aina oli leijaillut kahvin tuoksu ja jossa melkein aina oli istunut joku joko ottamassa monisteita tai naputtelemassa tietokonetta.

Professorien ja lehtorien huoneiden ovet olivat useimmiten olleet auki, ikkunoilla oli reheviä viherkasveja, ja kaiken ytimessä oli ollut toimisto, jossa koko osaston lankoja piteli itsestään numeroa tekemätön Virva Vehmas.”

Ritvaan tutustumassa

Olin torstaina Kansallisen audiovisuaalisen arkiston (KAVAn) järjestämässä seminaarissa radio- ja tv-tutkijoille ja av-alan opettajille. Seminaarissa esiteltiin Ritvaa, eli Radio- ja tv-arkiston (RTVAn) järjestelmää, johon tallennetaan keskeisten radio- ja tv-kanavien ohjelmavirta kokonaisuudessaan sekä näytteitä muilta noin 100 kanavalta.

RTVA aloitti toimintansa 1.1.2008, jolloin Laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä astui voimaan. Tallennuksen tavoitteena on toisaalta mahdollistaa tutkimus ja toisaalta kulttuuriperinnön tallettaminen. Digitaalista aineistoa on tallessa vuoden 2009 alusta lähtien.

Järjestelmä on hieno ja mahdollistaa tulevaisuuden historiantutkijalle ja tämän päivän viestinnän tutkijoille aivan uudenlaisia tutkimushankkeita. Esimerkiksi televisiojournalismin laajempi tutkimus mahdollistuu monipuolisten hakutoimintojen avulla, mutta vain mielikuvitus on rajana tutkimusaiheille mahtavan aineiston äärellä. Vaikka metadataa ei pystytä täysin kattavasti valtavaan ohjelmamassaan tuottamaan neljän luetteloijan voimin, kirjautuu jatkuvassa kehityksessä olevaan järjestelmään kuitenkin suuri määrä dataa tutkimuksen apuvälineeksi. Tv- ja radio-ohjelmia voi hakea katselu- ja kuuntelupisteiltä ympäri maan, myös Turun yliopiston kirjastosta.

Seminaarissa kuultiin myös televisio- ja radiotutkimuksen nykytilanteesta sekä av-alan opettajan näkemyksiä Ritvan roolista opetuksessa. Lisäksi keskustelimme Ritvan kehittämisestä tutkijoiden tarpeen mukaan. Seminaari toimikin mukavana yhteistyöavauksena arkiston ja meidän tutkijoiden välillä.

Taistelu Turusta sai ensi-iltansa

Jouko Aaltosen ohjaama dokumenttielokuva Taistelu Turusta sai ensi-iltansa viime lauantaina 9. huhtikuuta 2011. Kulttuurihistorian oppiaine oli mukana avustamassa elokuvan taustatyössä, ja dosentti Rauno Lahtinen lähti mukaan elokuvan käsikirjoitustiimiin yhdessä Jouko Aaltosen ja tuottaja Olli Vesalan kanssa. Vuonna 2008 alkanut projekti huipentui Logomossa, lähes tuhannen katsojan edessä. Elokuva oli osa Turku 2011 -kulttuuripääkaupunkiohjelmaa.

Ensi-iltaa seurasi vilkas paneelikeskustelu, joka innosti yleisöäkin osallistumaan väittelyyn Turun rakennussuojelusta ja sen tulevaisuudesta.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=Um8pjbWSuc0&w=640&h=390]

Intiaaneja Lasten yliopistossa

Sain kunnian tulla kutsutuksi luennoimaan Lasten yliopistossa intiaaneista eikä kutsusta luonnollisesti voinut kieltäytyä, vaikka tehtävä tuntuikin hieman jännittävältä. Tietämättömyys 7-10 -vuotiaiden lasten suhteesta luentoni aiheeseen ei lopulta hidastanut tahtia sen enempää luennon valmistelussa kuin luennoidessakaan. Intiaanien kulttuurin ja historian loputtoman monimuotoisuuden sai hyvin sidottua oletettavimmin tuttuihin teemoihin ja hahmoihin: Disneyn Pikku Hiawathaan ja Pocahontasiin, tiipii-telttaan, sulkapäähineeseen ja sadetanssiin. Pyrin näistä teemoista liikkeelle lähtien kertomaan siitä, kuinka monia erilaisia elintapoja intiaaneilla olikaan, kuinka heidän elämänsä muuttui vuosisatojen aikana (puhumatta lainkaan vuosisadoista tai vuosista), kuinka intiaanisodista päädyttiin rauhan aikaan, kuinka intiaanit elävät nykyään ja mitä he ajattelevat heistä kerrotuista tarinoista.

Luennolle saapui Lasten yliopistoa koordinoivan Eeva-Maria Soikkasen mukaan 200 lasta, jotka suhteellisen kiltisti asettuivat paikoilleen ja jaksoivat hyvin kuunnella 45 minuutin luennon. Luennolla näytin 20 diaa, joissa oli yhteensä 50 kuvaa. Vaikka määrä vaikuttaa minusta näin jälkikäteen huimalta, Eeva-Maria kehui kuvien määrän olleen hyvän lasten luentoa varten.

Luentoa seurasi joukko kysymyksiä. Noin puolet yleisöstä nosti kätensä kysymyksen merkiksi, mutta taisimme ehtiä käydä läpi vain noin kymmenen kysymystä. Monet kysymykset koskivat luennolla puhuttua, jopa kysymyksen ”Oliko intiaaneilla lemmikkieläimiä?” voi sijoittaa Disneyn Pocahontas-hahmoon ja hänen pesukarhuystäväänsä. Kysymyksiin kuuluivat myös ”Mistä sade tuli sadetanssin jälkeen?”, ”Onko oikea Pocahontas vielä elossa?”, ”Koska intiaanien aika alkoi?” ja perinteinen, mutta tärkeä ”Kuka keksi sanan intiaani?” Lopuksi sain vielä toimia luentopassijonon järjestyspoliisina ja kirjoittaa muistiinpanovihkoihin ja luentopasseihin nimikirjoituksia

Kustos kertoo

Eilen klo 12 väitteli Elina Larsson kulttuurihistoriallisella tutkimuksella Kotikuvauksen ideaalisuus Carl Larssonin teoksessa Ett hem (1899). Tilaisuus oli poikkeuksellinen siinä mielessä, että väitös ei tapahtunut klassisessa Tauno Nurmela -salissa vaan Sirkkalan kampuksella, Janus-salissa, jossa ei ennen tätä ole väitelty. Nyt voi sanoa: paikka sopi erinomaisesti. Väkeä paikalla oli 32 henkeä, ja tilaisuus alkoi eloisalla lectiolla, jota höystivät Carl Larssonin akvarellit, juuri ne kuvat, jotka ovat väitöskirjassa tulkinnan kohteena. Vastaväittäjänä toimi professori Susann Vihma Aalto-yliopistosta. Lähes 500-sivuisessa tutkimuksessa olisi riittänyt keskusteltavaa moneenkin tilaisuuteen. Nyt keskustelu tiivistyi ydinkysymyksiin: mitä tarkoitetaan ideaalisuudella tai ihanteellisuudella, mikä merkitys Carl Larssonin muovaamalla kodin representaatiolla oli omana aikanaan, miten aineisto kertoo näistä ihanteista, millaiset teemat painottuivat Larssonin kotikäsityksessä. Väitöksen kiinnostavimpia hetkiä elettiin tilanteessa, jossa vastaväittäjä nosti kassistaan esiin primäärilähteen, Carl Larssonin vuonna 1907 julkaiseman teoksen Svenska kvinnan genom seklen. Teos tiivistää historian kymmeneen kuvaan, joista ensimmäinen edustaa kivikautta, viimeinen taiteilijan omaa aikaa. Ruotsin historian merkittäviksi naisiksi Larsson valitsi muun muassa Pyhän Birgitan ja Fredrika Bremerin. Väitöstilaisuudessa teoksen kautta avautui keskustelu Carl ja Karin Larssonin suhteesta. Itse asiassa Svenska kvinnan genom seklen -teoksessa Larsson suhtautuu kielteisesti kysymykseen naisten poliittisista oikeuksista. Mieleen tulee kysymys siitä, viittaako kommentti siihen, että itäisessä naapurimaassa vaalilaki oli juuri vuonna 1907 muuttumassa. Ruotsissa naiset saivat äänioikeuden vasta vuonna 1920. Tästä teemasta ei väitöstilaisuudessa laajemmin keskusteltu – jo pelkästään siitä syystä, että väitöksen aiheena on kodin representaatio, eikä niinkään se konkreettinen Lilla Hyttnäs, jossa Carl ja Karin asuivat ja joissa sukupuolten välisiä suhteita neuvoteltiin arjen tasolla.

Kun vastaväittäjä lopetti osuutensa, ylimääräisiä vastaväittäjiä ei ilmaantunut, joten kustos päätti tilaisuuden klo 14.30.

Elina Larsson väittelee 2.4.2011

Lauantaina 2. huhtikuuta 2011 kello 12 esitetään Turun yliopistossa (Sirkkala, Janus-sali, Kaivokatu 12) julkisesti tarkastettavaksi filosofian lisensiaatti Elina Larssonin kulttuurihistorian alaan kuuluva väitöskirja Kotikuvauksen ideaalisuus Carl Larssonin teoksessa Ett hem (1899). Virallisena vastaväittäjänä toimii professori Susann Vihma Aalto-yliopistosta ja kustoksena professori Hannu Salmi. Väitöskirjan keskiössä on ruotsalaisen taiteilijan Carl Larssonin (1853–1919) teos Ett hem, joka sanoin ja kuvin rakensi kuvaa eräästä kodista, taiteilijan omasta. Ett hem -teoksessa kiteytyvät aikakauden usein ristiriitaiset näkemykset kodista perhe-elämän tyyssijana, mutta samalla teoksesta tuli merkittävä esikuva ja kotiin liittyvien merkitysten muovaaja. Väitöskirja rakentaa kulttuurihistoriallista ymmärrystä Larssonin kotikäsityksen taustalle, ja erityishuomiota saavat paitsi ympäristö pihoineen  ja piharakennuksineen myös sisustukselliset seikat, värit, materiaalit, tuoksutkin. Ett hem -teoksen kuvaama koti ei kuitenkaan ollut aikakaudelle tyypillinen: se oli tietoisesti myös taiteilijakoti, Carl Larssonin oman taiteilijuuden muistomerkki.

Sukupuolentutkimus ja historia

Viime keväänä ilmestyi sukupuolentutkimuksen alan perusoppikirja Käsikirja sukupuoleen (toim. Tuija Saresma, Leena-Maija Rossi & Tuula Juvonen, Vastapaino 2010) – kauan kaivattu, selkeä opas tueksi ja avuksi opetukseen. Kirja on kiinnostava koska se avaa myös tämänhetkistä suomalaista sukupuolentutkimuksen kenttää.

Tutustuimme kirjaan kulttuurihistorian”Sukupuoli, kirjoittaminen ja tekstuaalisuus” -tutkimusryhmässä ja lähdimme pohtimaan, miksi historiantutkimus ja sukupuolihistorioitsijat jäävät tässä teoksessa näkymättömiin. Keskustelujen ja monivaiheisen kollektiivisen kirjoitusprosessin jälkeen mietteemme on nyt julkaistu tuoreessa Naistutkimus-lehdessä (1/2011).

Yllätyimme itsekin siitä, että kirja-arvion tekeminen muuttui pikkuhiljaa ennemminkin puheenvuoroksi sukupuolentutkimuksen ja historiantutkimuksen välisestä suhteesta: yhtäältä siitä, mitä sukupuolihistoriantutkimus on tarjonnut ja voisi tarjota sukupuolitutkimuksen kentällä, ja toisaalta, millä tavoilla historiantutkimus on keskustellut sukupuolentutkimuksen keskeisistä käsitteistä. Pohdimme myös nimitysten merkityksiä ja ehdotamme, mitä feministinen historiankirjoitus voisi tarkoittaa.

Toivomme, että avauksemme herättäisi keskustelua ja puheenvuoroja niin sukupuolentutkimuksen kuin historiantutkimuksenkin piirissä. Sen vuoksi tekstimme on julkaistu Agricolassa, missä siihen voi myös tutustua: http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=10&t=3545

Jatkamme keskustelua aiheesta sukupuolihistorialounaan merkeissä toukokuun kymmenentenä klo 12 Aikala-huoneessa.

Teksti: Maarit Leskelä-Kärki

Inhimillisiä verkkoja

Joukko kulttuurihistorioitsijoita teki tänään tutkimusryhmäni Valmistamon ohjelmaan kuuluvan ekskursion Aboa vetus & ars nova -museon uuteen Rihmasto-näyttelyyn. Meitä opasti ryhmämme jäsen Elina Maines, joka on pari vuotta työskennellyt näyttelyn tutkimuspuolella ja joka on rakentanut tutkimustyössään erittäin vaikuttavan maailman Turun Luostarikorttelin elämästä aina 1900-luvun alkuun.

Rihmaston ajatus on rakentaa menneisyyden maailma esiin Luostarikortteliin liittyvien ihmisten kautta. Näyttely aukeaa vaikuttavasti: Elina Maines on kaivanut kirjaimellisesti menneisyyden hämäristä kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä, jotka asettuvat multimediaesityksessä rihmastoksi. Upeaa. Näyttely päättyy hauskaan jekkuun: viimeisessä taulussa käy ilmi, miten Hans von Rettig, museorakennuksena nykyisin toimivan palatsin rakennuttaja, liittyy rihmastoon.

Esiin nousevat kiihkeät käräjillä istujat, mahtavan rikkaat kauppiaanlesket, jotka vaativat äänioikeutta, vuosien purjehdusmatkoja tehneet merikapteenit ja laivanvarustajat sekä tietysti Maria Augustin, sikäli hämmästyttävä kauppias, että hän sai kauppaporvarin oikeudet – kuninkaalta tosin, kun raati kieltäytyi oikeuksia itselliselle naiselle antamasta.

Näyttelyssä nousevat esiin elämäntarinoiden lisäksi myös Luostarikorttelin ihmisten aineellinen kulttuuri. Minuun teki jo aamulla näyttelyn kuvia etukäteen netistä katsellessani vaikutuksen 1700-luvun porvareiden perukirjoitusten sisältöjen havainnollistus: nukkekotimaisesti on rakennettu esille köyhän ja rikkaan porvarin omaisuus heidän kuolinhetkellään. Toisen koko omaisuus on miniatyyreinä näytillä tekstiilejä lukuunottamatta. Toisen, sen rikkaan, omaisuudesta on esillä vain pieni osa ja siltikin mahtiperintö sisarusten lapsille jaettavaksi.

Kahden tunnin nopealta tuntuneen tutustumisen perusteella uskallan suositella näyttelyä kaikille kulttuurihistoriasta kiinnostuneille.

« Older posts Newer posts »