Perjantaina 25.11.2011 puoli kuuden aikaan illalla Tauno Nurmela -salista purkautui ulos iloisesti keskusteleva ja hyväntuulinen joukko ihmisiä. Hetkeä aiemmin oli päättynyt 19. Veikko Litzen -luento, jonka oli pitänyt taiteilijaprofessori, kääntäjä Kersti Juva aiheesta Kirjat ja minä. Juvan luento oli yhtä aikaa henkilökohtainen ja universaali – hän kertoi itsestään ja lukemistaan kirjoista, mutta kosketti puheellaan varmasti lähes jokaista salissa istunutta, sillä lukemiseen liittyvistä kokemuksista ja Juvan mainitsemista kirjoista saattoi löytää itselleen tuttuja ja tärkeitä teemoja ja teoksia. En tiedä, oliko Juvan otsikko Kirjat ja minä tietoinen mukaelma ensimmäisen Veikko Litzen -luennon teemasta Konstantinus Suuri, Leni Riefenstahl ja minä, jonka piti Veikko Litzen itse. Luulen silti, että hyvä luennoitsijan salaisuus, niin Veikko Litzenin kuin Kersti Juvankin kohdalla, oli siinä, että he olivat läsnä ja paikalla omassa puheessaan. He eivät piiloutuneet tieteen tai taiteen taakse.
Kuva: Rauno Lahtinen
Juva kuljetti kuulijat läpi kirjallisen elämänsä. Hän aloitti kirjoista, joihin tutustui jo ennekuin osasi itse lukea äitinsä ja isänsä, Riitta ja Mikko Juvan, lukemina ja päätyi teoksiin, jotka ovat viime vuosina olleet hänelle tärkeitä ja joiden kanssa työskentelee parhaillaan. Juva tunnusti lukevansa kirjoja edelleen kuin lapsi: eläytyen ja analysoimatta. Hän arveli tämän myös selittävän, miksi hän on niin hyvä kääntäjä – tekstille on antauduttava ja siihen on heittäydyttävä. Toisaalta hän totesi myös, että tuntee sääliä lukijoita kohtaan, jotka eivät ole kääntäjiä. Vasta luettuaan kirjan viisi tai kuusi kertaa, Juva arveli ymmärtävänsä, mistä kirjassa oikein on kyse.
Kersti Juvan kertoessa lapsuutensa ja nuoruutensa lukukokemuksista jäin pohtimaan sitä, miten samat tarinat yhdistävät niin 1950-luvulla lapsuuttaan viettänyttä Juvaa, minua 70-luvun lasta ja omia lapsiani. Tammen kultaiset kirjat, esimerkiksi Juvalle rakas Viisi pientä palosotilasta ja Kaikkein kultaisin kirja, Nalle Puh, Muumit ja Peppi herättävät jaettuja muistoja, vaikka muuten elinolosuhteemme ovat kovin erilaisia. 
Sen sijaan en ole aivan varma, jakavatko omat lapseni vielä tulevaisuudessa sen kiihkon, jolla olemme lukeneet ”lasten pornoa” eli tarinoita orpolapsista, köyhyydestä ja ilkeistä kasvattivanhemmista (Tottisalmen perillinen, Pikku Lordi ja Pikku prinsessa). Kenties he kuitenkin löytävät oman ”pornonsa”, sillä vai paria päivää aiemmin Finlandia junior -voittaja Vilja-Tuulia Huotarinen arveli turvattomuuden, ja sen ilmentymänä esimerkiksi orpouden, olevan peruskokemuksen, josta nuorisokirjallisuus paljolti versoo.
Kirjallisuuteen ja lukemiseen johdattajina Kersti Juva korosti muita ihmisiä: omat vanhemmat ja myös kotiapulainen, joka neuvoi 8-vuotiaan Helsingistä Turkuun muuttaneen tytön kaupunginkirjaston ihmeelliseen maailmaan. Erityisen tärkeä Kersti Juvalle oli 1960-luvulla Helsingissä lukion Suomen kielen opettaja Viljo ”Ville” Tervonen, joka innostavana ja niin nuorista kuin kirjallisuudesta kiinnostuneena opettajana kannusti oppilaitaan lukemaan eläytyvästi ja avautumaan kirjallisista kokemuksistaan 
aineissa. Tästä syystä kirjallisuuden ja Suomen kielen opiskelu Helsingin yliopistossa oli Juvalle järkytys. Opetus ei ollut erityisen inspiroivaa vaan pikemminkin kuivaa. Samalla myös lukemisen ilo uhkasi kadota, koska lukemisesta tuli suorittamista. Piti lukea oikeita ja tärkeitä kirjoja. Lukemisen väheneminen liittyi myös Juvan alkavaan uraan kääntäjänä, sillä työ uhkasi viedä aikaa muulta lukemiselta. Juvan mukaan kirjat, joita hän on lukenut myös niinä aikoina jolloin aika on muun lukemisen suhteen ollut vähäistä, ovat dekkarit. Juvan ensimmäinen suomennoskin oli salapoliisikertomus Kiinalaiset kellomurhat ja 1990-luvun laman hän pysyi kertomansa mukaan töissä kääntämällä itselleen läheiseksi tullutta Dorothy L. Sayersia.
On Juva silti klassikkonsa lukenut, vaikka valittelikin sitä tunnetta, jonka hyllystä 
tuijottavat lukemattomat kirjat saavat aikaan syyttäessään ”laiskaa” lukijaa. Kersti Juva kuvitti luentoaan kansikuvilla itselleen merkityksellisistä teoksista ja kertoi kirjoista, jotka ovat vaikuttaneet vahvasti hänen kieleensä. Listalle päätyivät niin Raamattu, Juhani Aho, J. L. Runeberg, Aleksis Kivi, Veijo Meri kuin Antti Hyry. Käännöskirjallisuudesta esiin nousivat ainakin Tolstoi, Tournier, Kafka ja Nabokov, uusimmista Juvan itsensä suomentamat Jayne Anne Philips ja A. S. Byatt. Tuskin hyväksi kirjallisuuden kääntäjäksi tullaankaan ilman valtaisaa lukemista.
Kääntäjäksi Juvan opetti Eila Pennanen, joka kävi Tolkienin Sormusten herran kahden ensimmäisen osan suomennoksen läpi sana sanalta. Kääntämisessä Juva piti merkityksellisenä tekstille antautumista, sen ymmärtämistä ja lauseen rytmiä. Hänen mukaansa hyvä kääntäjä tempautuu mukaan tekstiin ja on tekstille oikeudenmukainen. Juva kertoi arvostavansa kielen täsmällisyyttä. Lyhyiden lauseiden tulee olla napakoita ja pitkien virkkeiden sujuvia. Tärkeintä on, että ajatus kulkee, ja että lukijan on ilo taivaltaa eteenpäin niin virkkeessä kuin kappaleessa. Juva esitti kääntämisen tavalla, jonka moni historioitsijakin tuntee omakseen. Kun kääntäjä kääntää kielen lisäksi myös kulttuurin, pyrkii historiantutkija samaan kääntäessään menneisyyttä nykyisyyden kielelle. Silti harva meistä on samanlainen kielellinen ja kirjallinen taitaja kuin Juva, jonka tekstiä on nautinto lukea ja joka saa epäilemään, että alkuteksti ei ole ollut yhtä taidokas. Kuten joku yleisöstä totesi, kääntäjä on kirjailija, minkä Juva myönsi.
Kersti Juva korosti luentonsa lopuksi, että visuaalisen kulttuurin noususta huolimatta kirjoja ja kertomuksia tuskin voidaan korvata. Vaikka Juva painotti, että kirjat ovat käyttöesineitä, jotka voi laittaa lukemisen jälkeen eteenpäin, hän myönsi kirjan olevan ainakin joskus arvokas myös esineenä. Kersti Juvalle tärkeitä kirjoja ovat Laurence Sternen Tristram Shandyn alkuperäisjulkaisun kaltaiset sidokset, yhdeksän pientä taskukokoista kirjaa, joiden lukeminen on varsin erilaista kuin yhteen sidotun kokonaisuuden. Vaikka Sternen kuuluisa teos on harvan lukema ja vielä harvemman onnistuneesti toiselle kielelle kääntämä, suositti Juva kuulijoitaan tutustumaan tähän kikkelihuumorilla juhlivaan klassikkoon, jonka on muuten palkitusti suomentanut Kersti Juva.
Meri Heinonen
P.S. Kersti Juvan ajatuksia voi lukea hänen blogistaan.
gootin kielellä 500-luvulla kirjoitetut evankeliumit. Lehteilimme myös lukuisia varhaisia painotuotteita, esimerkiksi 1500-luvun Raamattua, jota olivat käyttäneet aikanaan sekä Martti Luther että Philipp Melanchton. Molemmat olivat jättäneet uskonpuhdistuksen aikaa henkivät kommenttinsa jälkipolvien luettavaksi teoksen ensimmäisille lehdille: Luther omalla keskiaikaisesta luostaritraditiosta kumpuavalla goottilaisella kursiivikäsialallaan ja Melanchton uuden ajan alun humanistitekstuuralla.
Erään käyntikortin kääntöpuolelta saimme selville, mitä Louis Pasteur ajatteli oluesta, jota ilmeisesti tanskalainen panimo oli hänen arvosteltavakseen lähettänyt: vaikka Pasteur ei pitänytkään itseään alan asiantuntijana, hän moitti nestettä liian happamaksi eikä siinä ollut mainittavaa bukeeta. Alexander Humboldt puolestaan oli lähettänyt hyvälle veljelleen eli kollegalleen ohjeita siitä, ketä virantäyttöprosessissa olisi suotavaa äänestää.
Matka haki konkreettisuudessaan vertaistaan: kuuntelimme luentoa kirjastosalissa, jonka hyllyt oli täytetty 1600-1700-luvun kirjoilla, kuljimme vuosisadasta vuosisataan valtavan pöydän ympärillä, jolle oli koottu eri kokoisia, eri värisiä, eri kielisiä – eksoottisia intiaanikieliäkään unohtamatta – nahalla, sametilla ja hopealla päällystettyjä kirjoja 800-luvulta 1700-luvulle.
