Kategoria: Yleiset (Page 12 of 16)

Lännessä tavataan nähdä Venäjä suurena, pelottavana ja vieraana paikkana. Mutta onko Venäjä niin vieras kuin yleensä halutaan nähdä? Vai onko kysymyksessä tyypillinen vastakkainasettelun tarve? Vastakkainasettelun kautta valtiot määrittävät itseään, mutta miten tämä toimii historian kentällä, miten esimerkiksi Iivana IV:n (Julman) teot erosivat samoihin aikoihin lännessä hallitsijoina toimineiden teoista? Toki on totta, että osa Iivanan teoista oli omanakin aikanaan poikkeuksellisen julmia, mutta lähteiden epätarkkuuden ja suoranaisen liioittelun vuoksi tarkkoja tietoja on vaikea saada. Venäjällä hallitsijan valta oli ehdottomampi kuin lännessä, vahvan vastavoiman antavat tekijät, kuten varakas porvaristo, puuttuivat. Iivanan lisänimen tavallinen käännösasu ”julma” on tietyssä mielessä virheellinen, sillä Venäjän sana Groznyi tarkoittaa enemminkin ankaraa tai pelottavaa kuin julmaa. Nimitystä käytettiin jo Iivanan elinaikana.

Iivanan toimet näyttäytyvät toisenlaisina, jos niitä tarkastelee suhteessa muihin 1500-luvun hallitsijoihin. Näiden toimet olivat joissakin suhteissa aivan yhtä verisiä, joskin niiden julmuus kohdistui selkeästi aatelistoon, jonka valtaa haluttiin suitsia tai ne olivat osa uskonpuhdistuksen aikaansaamaa kuohuntaa. Vaikka muissa Euroopan valtioissa hallitsijoiden valta oli rajoitetumpaa kuin Venäjällä, pystyivät kuninkaat suorittamaan hirmutekoja, kuten esimerkiksi Eerik XIV:n Sture murhat, Tukholman verilöyly, Pariisin pärttylinyön verilöyly sekä kuningatar Elisabethin herttuamurhat osoittavat. Hallitsija pystyi joiltain osin katsomaan olevansa lakien yläpuolella. Eerik XIV on mielenkiintoinen vertailukohta, koska hän hyvin todennäköisesti kärsi mielisairaudesta. Saman syyn on epäilty olleen myös Iivanan toimien takana. Iivanan käskystä tai toimesta suoritetut hirmutyöt olivat usein luonteeltaan henkilökohtaisen inhon aikaansaamia.

Iivanan tavanneiden henkilöiden jättämät kirjalliset arviot poikkeavat joiltain osin toisistaan melko paljonkin. Erityisesti tämä koskee englantilaisia kauppakomppanian edustajia, jotka olivat avanneet uuden kauppayhteyden Venäjälle Vienanmeren kautta välttääkseen Juutinrauman tullia. Brittien havainnointia ja mielipiteitä ohjasi melko pitkälle epäluulo muukalaisia kohtaan. Richard Chancellor oli briteistä avarammin Venäjää katsova ja kirjoitti Iivanasta vuonna 1553 seuraavasti: “Kaikkien muiden kunniaosoitusten ja vallan tunnusmerkkien lisäksi myös hallitsijan kasvoilla oli hänen asemaansa vastaavaa majesteetillisuutta.” Tässä vaiheessa Iivana ei ollut suorittanut suurimpia hirmutöitään.

Iivana pyrki pitämään yllä hyviä suhteita Englantiin ja antoi englantilaisille etuja ja oikeuksia, jollaisia muilla ulkomaalaisilla kauppiailla ei ollut. Iivana tunsi myös mielenkiintoa kuningatar Elisabethia kohtaan ja jopa pyysi tältä turvapaikkaa mikäli hän joutuisi pakenemaan Venäjältä ja tarjosi vastavuoroisesti samaa etua Elisabethille. Kuningatar suhtautui tähän pyyntöön varsin karsaasti, mutta pyrki kauppayhteyksien vuoksi ilmaisemaan mielipiteensä kohteliaasti. Iivana jopa kosi kuningattaren serkkua, mutta Elisabeth sanoi lady Hastingsin olevan sairaalloinen ja rokonarpinen ja torjui kosinnan lopulta. Turvapaikan pyyntö kertoo joko Iivanan pyynnön aikaisesta mielialasta tai siitä, että hän oli ainakin jossain määrin tietoinen omista teoistaan ja niiden mahdollisista seuraamuksista.

Eräs merkittävä tekijä Venäjään liittyvien mielikuvien välittymistapana ovat olleet loikkarit, joista ensimmäinen merkittävä oli Andrei Kurbski. Kurbski pakeni Venäjältä Liettuaan ja hän ja Iivana olivat kirjeenvaihdossa väitelläkseen tilanteesta. Kirjeitä on säilynyt, joskaan tutkijat eivät ole niiden autenttisuudesta yksimielisiä. Kurbski oli kuulunut Iivanan uskottuihin miehiin ennen epäsuosioon joutumista ja hänen pakonsa johdosta Kurbskin perhe vangittiin ja he kuolivat vankilassa. Kurbskia voi pitää ensimmäisenä merkittävänä loikkarina, jonka tunnetuin seuraaja on ollut Lev Trotski.

Loikkarit ovat luoneet lännessä mielikuvia Venäjästä maana, jossa ei ole ollut, eikä ole, turvallista olla eri mieltä valtaa pitävien kanssa. Loikkauksien syyt ovat olleet poliittisia, henkilökohtaisia ja taloudellisia. Vladimir Putinia on toisinaan sanottu tsaariksi mikä ei ole tarkalleen ottaen oikein, mutta viimeaikaiset tapahtumat Ukrainassa ja Krimin niemimaan haltuunotto ovat vahvistaneet tätä käsitystä. Venäjän on sanottu tarvitsevan vahvaa johtajaa, mutta tuleeko asia joskus muuttumaan, kun nuoremmat sukupolvet, jotka ovat matkustaneet enemmän muissa maissa, esimerkiksi Euroopassa, näkevät eron oman maansa autoritaarisen hallintotavan ja muiden maiden kansanvallan välillä. Alkavatko he vaatia myös Venäjälle todellista demokraattista hallintomallia? Tätä on jonkin verran ilmennyt, esimerkiksi Venäjän edellisten presidentinvaalien jälkeen, jolloin suurkaupunkien keskiluokka nousi vastustamaan tapaa, jolla Putin palasi presidentiksi.

Blogin on kirjoittanut historian opiskelija Kerttu Rajaniemi osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia työpajassa, jonka teemana oli Outo Eurooppa 1500-1700.

Lähdelukemisto:
Madariaga, Isabella: Iivana Julma. Ajatuskirjat Gummerus, 2005.
Warnes, David: Venäjän tsaarit. Kaikki Venäjän tsaarit Rurikin suvusta Romanoveihin. Karisto, 1999.

Kuvalähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Iivana_Julma

Taiteilija ja kirjailija Tove Jansson vuonna 1956. Kuva: Reino Loppinen — Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Tove_Jansson_1956.jpg

Suomalaisen taiteilijan Tove Janssonin (1914–2001) syntymästä tulee 9. elokuuta kuluneeksi 100 vuotta. Tämän vuoksi esimerkiksi Ateneumissa on nähtävillä Tove Jansson -aiheinen näyttely syyskuuhun saakka. Juhlavuoden ajankohtaa ajatellen julkaistiin myös taidehistorioitsija Tuula Karjalaisen kirjoittama uutuuselämäkerta Janssonista nimeltään Tee työtä ja rakasta (2013). Sekä Ateneumin näyttelyssä että Karjalaisen teoksessa tuodaan esille hyvin se, että Jansson ei ansioitunut ainoastaan muumien luojana. Jansson oli monilahjakkuus, joka lasten- ja nuortenkirjallisuuden lisäksi kirjoitti myös aikuisille suunnattuja romaaneja, minkä lisäksi hänellä oli myös monivaiheinen ura kuvataiteilijana: hän opiskeli kuvataiteita esimerkiksi Tukholmassa, Helsingissä ja Pariisissa. Karjalainen onkin todennut, että Jansson tahtoi olla ennen kaikkea kuvataiteilija ja maalari jo hyvin nuoresta lähtien ja tämä oli hänen intohimonsa vuosikymmenien ajan. Kuvataiteilijana hän oli myös siinä mielessä erityinen, että perinteisten taulujen lisäksi hän teki freskoja moniin julkisiin tiloihin.

Helsingin sanomat julkaisi tänä vuonna 30. maaliskuuta lehtiartikkelin Janssonin tekemistä monumentaalitöistä, joita hän kulki tekemässä ympäri Suomea 1940- ja 50-luvuilla. Näitä olivat esimerkiksi Strömbergin Pitäjämäen tehtaan ruokalan seinälle vuonna 1945 tehdyt seinämaalaukset, Helsingin kaupungintalon ravintolaan vuonna 1947 tilatut kaksi suurta freskoa, Kotkalaiseen lastentarhaan (nyk. lastenkulttuurikeskus) vuonna 1949 tehdyt satupanoraamat ja Kotkan Kotekon (nyk. Etelä-Kymen ammattiopisto) meriaiheiset seinämaalaukset vuonna 1952. Lisäksi hänen monumentaalitöitään tuolta ajalta ovat myös Haminan seurahuoneen kaksi paikkakunnan historiaan liittyvää seinämaalausta vuodelta 1952, Karjaan yhteiskoulun seinämaalaus vuodelta 1954 ja vuosien 1953–54 vaihteessa Etelä-Pohjanmaan maakunnassa sijaitsevaan Teuvan kirkkoon valmistunut alttaritaulu nimeltään Kymmenen neitsyttä.

Minulle Janssonin seinämaalauksista on tutuin syntymäpitäjäni Teuvan kirkossa sijaitseva alttarimaalaus. Muistan sen lapsuudestani, kun joskus satuimme käymään Teuvan kirkossa esimerkiksi hautajaisissa. Muistan myös, että seinämaalauksen ensivaikutelma minulle oli lapsena se, että kyseessä oli tavanomainen maalaus, joka tuntui sopivan hyvin kirkon sisustukseen, eli se ei erottunut mielestäni yhtään muista taide-elementeistä. Jossain vaiheessa sain kuitenkin kuulla, että maalaus oli Tove Janssonin tekemä. Tämä aiheutti jännittävän reaktion pikkulapsessa, joka oli yhdistänyt siihen mennessä Janssonin ainoastaan muumeihin. Maalauksen olemus muuttui ja se irtautui mielessäni heti kirkollisesta kontekstista.  Mieleen nousi kysymyksiä siitä miten iki-ihanat muumit luonut kirjailija oli eksynyt Teuvalle maalaamaan alttaritaulua. Oli vaikea hahmottaa hänet jotain muuta kuin muumiaihetta työstävänä taiteilijana. Tämä opetti minulle ennen kaikkea sen, että Jansson oli todella paljon muutakin kuin vain loistava kirjailija. Vaikka tajusinkin hiljalleen Janssonin uran moninaisuuden, niin mielestäni eivät kuitenkaan koskaan häipyneet kysymykset siitä, millaisen ajanjakson hänen elämässään pienellä synnyinpaikkakunnallani vietetty aika muodosti ? – Missä hän oli asunut? Mitä katuja pitkin hän oli kävellyt? Mitä hän yleensä ottaen ajatteli ympäristöstään? 100 vuotis –juhlavuoden kunniaksi päätin uhrata osan Teuvalle suuntautuneen pääsiäslomamatkan ajasta näihin kysymyksiin syventyen.

Tove Janssonin vaiheita Teuvalla oli yllätyksekseni selvitetty jo paljon. Niistä on mainintoja niin Boel Westin Jansson-elämäkerrassa Tove Jansson. Sanat, kuvat ja elämä (2008) kuin Tuula Karjalaisenkin teoksessa. Lisäksi paikalliset tahot Teuvalla olivat toteuttaneet vuosien 2009–2010 välisenä aikana   ”Tove Teuvalla 1953”-hankkeen, jonka yhteydessä oli kerätty arvokasta muistitietoaineistoa aikalaisilta liittyen Tove Janssonin Teuvalla viettämään aikaan. Nämä toimivat erinomaisina lähteinä tälle pienelle kirjoitukselleni, jonka kautta pyrin tavoittamaan yhtä lyhyttä ajanjaksoa suuren suomalaisen taiteilijan elämässä.

Vuonna 1950 palaneen kirkon rauniot tänä päivänä. Kuva: Otto Latva

Se miten Tove Jansson päätyi Teuvan kirkon alttarimaalauksen tekijäksi, oli loppuen lopuksi monien yhteensattumien summa. Teuvan vanha kirkko, jonka merkkinä on vieläkin nähtävissä palosta säästynyt pääty kirkonkylässä, syttyi palamaan Tammikuun 15. päivänä vuonna 1950. Tämän tilalle lähdettiin nopeasti suunnittelemaan uutta kirkkoa, joka päätettiin rakentaa kuitenkin eri paikkaan kuin edellinen. Uuden kirkon suunnittelusta vastasi arkkitehtitoimisto Elsi Borg, pääarkkitehtinään Elsi Naemi Borg (1893–1958). Apulaisarkkitehtinä toimineen Kaisa Harjanteen esityksestä kirkon alttarimaalauksen tekijäksi valittiin taiteilija Tove Jansson. Teuvan uudesta kirkosta muodostui siis ulkoasunsa lisäksi moderni siinä mielessä, että sen suunnittelutyöstä olivat vastuussa miltei yksinomaan naiset, mikä tuon ajan mittapuulla ei ollut niinkään yleistä.

Nykyinen Teuvan kirkko, jossa myös Tove Janssonin tekemä alttarimaalaus sijaitsee. Kuva: Otto Latva

Kirkon rakennustyöt aloitettiin kesällä vuonna 1952 ja kirkko vihittiin käyttöön jo 29. marraskuussa 1953. Tästä huolimatta alttarimaalauksen valmistumisajankohdaksi mainitaan usein vuosi 1954. Tämä on siinä mielessä outoa, että maalauksen alareunaankin on merkitty vuosi 1953. Toisaalta voi olla, että maalausta viimeisteltiin vielä kirkon vihkiäisten jälkeen. Lopputuloksena Teuvan kirkon seinälle syntyi kuitenkin taideteos, joka erosi tavanomaisista alttarimaalauksista jo siinä mielessä, että se oli tehty vaakatasoon. Useimmat tuon ajan alttaritaulut olivat nimittäin pystysuuntaan tehtyjä. Maalaus toteutettiin niin sanotulla al secco –tekniikalla eli kalkkiväreillä suoraan seinään. Alttarimaalauksesta tehtiin Helsingin sanomien 15. Tammikuuta 2014 julkaiseman lehtiartikkelin mukaan kaiken kaikkiaan kolme luonnosta, joista yksi on tällä hetkellä nähtävissä myös Ateneumin näyttelyssä.

Lähikuva alttarimaalauksesta nimeltään Kymmenen Neitsyttä. Kuva Tanja Nisula-Koivisto — Lähde: Foto-Nisulan kokoelmat.

Siitä mistä Jansson sai idean alttaritaulun aiheeseen, voidaan esittää erilaisia teorioita.  Monissa teksteissä on mainittu viittaus FST:n dokumenttiin Vägen till Mumindalen, jossa on nähtävästi esitetty ajatus, että Jansson olisi saanut aiheen alttaritauluun tätinsä mieheltä, joka oli pappi. Hän oli dokumentin mukaan pyytänyt Tove Janssonia jo 1930-luvulla tekemään taulun kymmenen neitsyeen vertauksesta, mihin Jansson ei ollut suostunut. Päädyttyään myöhemmin alttaritaulun tekijäksi olisi tämä ajatus saattanut kuitenkin antaa idean työn aiheeksi.

Tiedetään, että Tove Jansson suunnitteli alttarimaalausta jo alkukeväällä 1953. Tällöin hän oli myös käynyt ensimmäisen kerran paikkakunnalla katsomassa rakenteilla olevaa kirkkoa. Lopullisesti hän saapui paikkakunnalle toukokuun lopulla vuonna 1953. Tove Janssonin maalamistyö kesti muistitiedon mukaan viikkoja tai lähes kuukausia. Monien kertojien mielestä maalaaminen olisi ajoittunut syksyyn, mitä tukee myös se, että he muistelevat tuolloin olleen kylmä. Yksi yksityiskohta muisteluissa on myös se, että Janssonin kerrottiin pitäneen yllään turkkia ilman viileyden takia. Kirkossa ei ollut nimittäin vielä tuossa rakennusvaiheessa ollenkaan ikkunoita, mikä tulee esille myös Janssonin omissa teksteissä. Boel West on kirjoittanut, että ”[U]uteen kirkkoon ei ole vielä asennettu ikkunoita, tuuli puhaltaa vapaasti sisään ja huopatossuissaan ja paksu kaulaliina pään ympärille kiedotuna Tove yrittää pyydystää telineiden yli leijailevia lehtikultahippuja.” Jansson on itse kirjoittanut, että lehtikulta piti saada liimattua seinälle pumpulin kanssa, mutta tuulen puhaltaessa ne piti läntätä siihen mihin osuivat. West siteerasi teoksessaan myös Janssonin kirjettä, joissa hän kertoo tuulen aiheuttaneen lautakasojen ja masoniitin kaatumisen itsensä ja maalauksen päälle: ”Koko kalkkeeraus on nyt maalitahroissa. Olin niin vihainen, että ne lupasivat soittaa naapurikauppalan rohkeammalle lasimestarille.” Maalaustyön tekeminen noissa olosuhteissa ei siis kuulostanut lainkaan helppoa.

Maalaustyön ohessa myös paloi paljon tupakkaa. Tämä oli yksi asioista, jonka aikalaiset muistavat erityisen hyvin. Janssonilla muisteltiin olleen alituiseen savuke suupielessään. Toinen mielenkiintoinen muisto hänestä oli se, että hänen lounaseväänsä koostuivat keltaisesta jaffasta ja ”ranskan pullasta”. Karjalainen kirjoittaa kirjassaan, että Janssonin ajatukset liisivät ruokataukojen aikana Pariisiin ja siellä sijaitsevaan La Coupolen ravintolaan, jossa hän kuvitteli ystäviensä Sam ja Maya Vannin viettävän aikaa. Nyt hän oli kuitenkin Teuvalla ja Pariisi sai odottaa.

Teuvan vanha pappila, jonne Tove Jansson asettui asumaan tultuaan paikkakunnalle. Nykyään rakennus on jo purettu. Tämän kuvan on arvioitu sijoittuvan suurinpiirtein noin 1930- tai 40-luvuille. — Lähde: Teuva-Seuran arkisto

Teuvalle tullessaan Tove Jansson asui aluksi vanhassa pappilassa, joka nykyään on jo purettu. Samaisella paikalla sijaitsee nykyään Teuvan aikuiskoulutuskeskus TEAK. Teuvan pappina toimi tuolloin Jussi Annala, joka puolisonsa kanssa sai lahjaksi vieraanvaraisuudestaan alttaritaulun luonnoksen. Jossain vaiheessa Jansson muutti pappilasta kuitenkin Korhosen matkustajakotiin, joka sijaitsi Teuvan rautatieasemaa vastapäätä Asematien varressa vain noin sadan metrin päässä kirkosta. Muistitiedon mukaan hänen huoneensa oli nro. 2.

Entisen Korhosen matkustajakodin rakennus tänä päivänä. Kuvassa oikealla kauempana näkyvien havupuiden taakse jää piiloon Teuvan kirkko. Tove Janssonin työmatka ei siis ollut kovinkaan pitkä. Kuva: Otto Latva

Tove Janssonista kirjoitetuissa elämäkerroissa kerrotaan hyvin selkeästi, että hänellä oli monesti useita töitä työn alla yhtäaikaisesti. Tällainen työtahti hänellä oli myös Teuvalla. Alttaritaulun parissa vietettyjen työtuntien päätyttyä hän palasi matkustajakodin huoneeseensa ja aloitti muut työt. Hän piirsi iltaisin Pohjoismaiden yhdyspankin seinämaalauksen luonnosta sekä kirjoitti uutta muumikirjaansa Vaarallinen Juhannus, joka julkaistiin ensikerran ruotsiksi jo vuonna 1954. Näiden töiden ohella hänen iltansa kuluivat Davidin psalmien lukemiseen sekä vilkkaseen kirjeenvaihtoon suomalaisen teatteriohjaajan ja -johtajan Vivica Bandlerin kanssa. Kirjeissään he kävivät läpi Bandlerin muumikirjaan ehdottamia korjauksia sekä psalmien sisältöä. West kirjoittaa kirjassaan, että psalmit jättivät myös jälkensä muumikirjaan, jossa Pikku Myy kelluvassa ompelukorissa on kuin Mooses, kelluva teatteri kuin arkki ja vedenpaisumus tietysti raamatullinen vedenpaisumus. Se jättikö teuvalainen ympäristö jälkiä kirjaan on tulkintakysymys, jonka selvittäminen vaatisi tarkempaa tutkimusta.

Lähdeaineistojen perusteella voidaan todeta, että Teuva oli vain yksi väliaikainen etappi Janssonille. Se ei ollut hänelle mitään kodinomaista vaan paikka, jossa hän työskenteli – toisin sanoen hän teki Teuvalla ”työkeikan”. Paikalliset muistavat hänet nimenomaan tekemässä töitä kirkossa tai kävelemässä töihin matkustajakodista. Kuten myös lähteet mainitsevat, hänen päivärytmiinsä ei varmasti olisikaan mahtunut edes mitään muuta. Silti yhdessä ”Tove Teuvalla 1953” –projektin haastattelussa mainitaan, että Tove Jansson kävi vierailulla häntä työssään auttaneen paikallisen betonimyllärin Svante Lähdeksen luona. Kahvittelu johti kertomuksen mukaan lopulta myös vodkapaukkujen maisteluun. Tämä kertomus on kuitenkin ainoa laatuaan. Muuten Jansson kulutti aikansa Teuvalla todennäköisesti täysin töihinsä uppoutuneena.

Vaikka Tove Jansson oleskelikin Teuvalla vain hetken, hän jätti lähtemättömän jäljen paikkakunnan historiaan. Hän teki paikkakunnalle seinämaalauksen, joita on koko Suomen mittakaavassa verrattain vähän. Lisäksi Teuvalle tehty monumentaalimaalaus on aiheeltaan myös uskonnollinen, mikä tekee maalauksesta entistäkin harvinaislaatuisemman. Jansson teki uransa aikana nimittäin vain muutamia uskonnollisia töitä, kuten piirroksia joululehdille 1930- ja 40-luvuilla. Janssonin vaiheet Teuvalla olivat työntäyteiset ja niitä sävytti kaipuu suureen maailmaan. Jansson ei kierrellyt ympäri paikkakuntaa vaan keskittyi töihinsä. Alttarimaalaus ei ollut hänelle kuitenkaan mikä tahansa työ, vaan kuten West on kirjoittanut, Jansson kertoi olleensa vilpittömän liikuttunut ensimmäisestä kirkollisesta työstään. Hän myös kertoi, että kirkon vihkiäiset olivat jotain mitä hän ei koskaan unohda. Eteläpohjalainen maisema oli hänelle yhtä lailla elämys, sillä Ilkka –lehdessä 14. Heinäkuuta 2001 julkaistun artikkelin mukaan hän kuvaili sitä yhdessä kirjeistään näin: ” Kaikki horisontaalista, rauhallista, loputonta”. Jansson ei siis pelkästään antanut jotain Teuvalle vaan hän myös vastavuoroisesti sai sieltä uusia elämyksiä.

Ps. Mikäli Tove Janssonin vaiheet Teuvalla kiinnostavat, niin paikallisen juhlaviikon Elolystien (28.7–3.8.) aikaan Teuvalla on tarjolla monenlaista Tove Jansson aiheista ohjelmaa.

Kirjoittaja: Otto Latva

Lähteitä:

”Tove Teuvalla 1953” -hankkeen nettisivut – http://www.toveteuvalla.fi/

Karjalainen, Tuula: Tee työtä ja rakasta. Tammi, Helsinki 2013.

West, Boel: Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä. Schildts, Helsinki 2008.

Helsingin Sanomat 2014

Ilkka 2001

Helmshoren tehtaan sisäpiha ja kukkulalle rakennettu tehtaan piippu.

Luoteis-Englannin Lancashire ja Manchesterin alue olivat 1700-luvun jälkipuolelta lähtien Englannin ja maailman puuvillateollisuuden keskusaluetta. 1800-luvulla jopa 85% maailman puuvillasta jalostettiin tuotteiksi tällä alueella. Tehtaita oli kaupunkien lisäksi vähän joka niemessä ja notkelmassa. Vierailin jokin aika sitten kolmessa hyvin erilaisessa museossa, jotka valaisivat tämän puuvilla-alueen historiaa.

Harris Museum

Harris Museum Prestonin kaupungissa on näyttelyiltään pieni, mutta kokoelmiltaan vaikuttava museo, jossa on näyttelyt Prestonin kaupungin historiasta,keramiikka- ja kuvataiteesta sekä vaihtuva näyttely tekstiilialan historiasta. Paikallismuseolle sopivaan tapaan museon kaupunkihistorian näyttelyssä korostetaan Prestonin merkitystä alueen ja Englannin historiassa. Näyttely kertoo esimerkiksi, että Prestonista on löydetty Euroopan suurin viikinkien hopea-aarre, siellä käytiin Englannin sisällissodan suurin taistelu, Preston North Endin jalkapallojoukkue toi 1880-luvulla Skotlannista ensimmäiset ammattijalkapalloilijat Englantiin ja maailmansotien aikana vapaaehtoiset tarjoilivat 12 miljoonaa kuppia teetä aseman läpi kulkeneille sotilaille. Suuren huomion saa luonnollisesti Preston Guild, joka on ainoa Englannissa katkeamattomana jatkunut kiltajuhla. Kuninkaan 1300-luvulla myöntämää kaupungin kilta-oikeutta juhlistettiin joka 20. vuosi, kun killan jäsenyyksiä vahvistettiin. Kauppa ja käsityö vapautuivat jo 1700-luvun lopulla, mutta Preston jatkoi juhlan perinnettä. Seuraava festivaali järjestetään vuonna 2032.

Prestonin merkitys Lancashiren ja Englannin puuvillateollisuudelle nousi luonnollisesti myös esiin näyttelyssä. Preston olikin merkittävä kaupunki. Siellä sijaitsi yksi Englannin tärkeimmistä puuvillatehtaista: Horrockses. Ensimmäinen Horrocks-suvun puuvillatehdas aloitti Prestonissa vuonna 1791 ja 1800-luvun puoleenväliin mennessä 80 % Prestonin asukkaista sai elantonsa puuvillasta.

Horrocksien tehdas Prestonissa. Malli tehtiin vuonna 1913 kuninkaallista vierailua varten .
Kuva: The Discover Preston gallery, image courtesy of the Harris Museum & Art Gallery, Preston.

Puuvillan alamäki kuitenkin alkoi jo näihin aikoihin ja uusia tehtaita rakennettiin yhä harvemmin. Horrockses vastasi puuvillan jalostamisen jatkuviin haasteisiin lanseeraamalla vuonna 1946 Horrockses Fashion -linjanja sen puuvillamekkoja halusivat ostaa kaikki, kuningatarta myöten. Puuvillateollisuuden alamäkeä ei kuitenkaan voinut estää ja Prestonissakin tehtaita purettiin 1950-luvulta lähtien kiihtyvää vauhtia. Jälkipolville muistoksi on jätetty pystyyn vain muutama tehdasrakennus.

Horrockses Fashionin 1950-luvun puvut ovat nykyään suosittuja vintage-harrastajien parissa

Kiinnostavinta Harris-museossa ovat kuitenkin vaihtuvat näyttelyt. Tällä kertaa kävijä sai tietoa siitä, millaisia tekstiilikokoelmia museossa on, miten niitä huolletaan ja varastoidaan ja kuka niitä tutkii. Museossa on kattavasti sekä erilaisia kankaita että myös vaatteita ja muita käsityötuotteita.Toivottavasti tieni johtaa museoon myöhemminkin, sillä syksyllä 2015 alkava näyttely käsittelee naisten muotia 1870-luvulta 1920-luvulle ja suunnitteilla on näyttely lancashireläisistä työvaatteista, joita museo oli juuri saanut testamenttilahjoituksena.

Helmshore Mills Textile Museum

Usea lancashireläinen tehdas on päätynyt museoksi. Yksi näistä on Helmshoren pieni tehdas keskellä vaikuttavaa läntisten Penniinien nummien aluetta. Tehdasmuseo sijaitsee pienen puron varrella ja sen kupeessa on pieni kylä. Tehtaaseen yleisöä houkutellaan näytöksillä, joissa tehtaan koneita käynnistetään, jotta yleisö näkee, miten puuvillamassasta tehtiin puuvillalankaa. Näytös oli kiinnostava, vaikka koneita käynnistettiinkin vain yksi kerrallaan. Saimme nähdä ja ennen kaikkea kuulla, mitä tehtaissa 1800-luvulla, vaikka työläisten elämää lyhentänyttä puuvillapölyä emme joutuneet kokemaan.

Ensimmäinen karstauskoneista käynnissä.

Museossa oli konenäytöksen lisäksi myös paljon muuta nähtävää. Kehruusalin lisäksi näimme tehdasta pyörittäneen suuren vesirattaan, läheiselle kukkulalle rakennetun tehtaan savupiipun sekä alakerran Devil’s Holen, jossa tehtaan saama tiivis puuvillalumppu käsiteltiin kevyeksi hahtuvaksi, jota sitten saattoi yläkerran salissa ryhtyä käsittelemään. Devil’s Hole oli nimensä arvoinen: siellä työskentelevän miehen odotettu elinikä oli 27 vuotta. Kaikkialla puuvillateollisuudessa työläisiä vaivasi keuhkotauti, jonka kuluessa henkilö käytännössä vähä vähältä tukehtui puuvillaan. Devil’s Holessa opimme myös tulipalon vaaroista. Puuvilla oli erittäin tulenarkaa ja etenkin lumppupuuvillaan oli saattanut jäädä metallin paloja, jotka jouduttuaan puuvillaa karstaavien telojen väliin sytyttivät kipinöidessään helposti koko tehtaan. Sprinklerisammuttimet saapuivatkin Lancashiren tehtaisiin jo 1880-luvun alusta lähtien

Tulipalon vaaroista varotettiin julisteilla.

Tehtaan omien tilojen ja niiden historian lisäksi Helmshoren museossa oli näyttely, jossa käytiin läpi puuvillateollisuuden historiaa sitä edeltäneestä villan kotiteollisuusajasta lähtien. Näyttely oli muista kahdesta museosta poiketen historioitsijaa miellyttäen kronologisesti helposti seurattava. Kokemuksen kruunasi kylän kahvila, jossa saattoi nauttia perinteisesti teetä ja paahdettua teacake-leivonnaista.

Manchester Museum of Science and Industry

Viimeisenä kohteenani oli Manchesterin suuri tieteen ja teollisuuden museo, jonka aulassa lyötiin tulijan käteen värikoodattu kartta, jonka avulla oli tarkoitus suunnistaa neljässä eri rakennuksessa oleviin kohteisiin. Löysin suhteellisen helposti puuvillanäyttelyyn, jossa oli alkamassa juuri opastus. Siellä käytiin läpi samat koneet kuin Helmshoressakin ja myös samat koneet laitettiin hetkeksi päälle. Opas kertoi kuitenkin tarpeeksi erilaista taustatietoa niin, että opastus ei ollut turhaa toistoa. Sekä Manchesterissa että Helmshoressa oppaat korostivat tehdasolojen ankeutta ja muistivat kertoa erityisesti lasten roolista tehtaiden vaarallisissa työtehtävissä. Tukahduttavan puuvillapölyn, vaarallisten hihnojen ja lenkkien, tulipalovaaran ja pitkien työpäivien korostuessa museoiden opastuksessa, Helmshoren museokaupasta ostamani kirjanen kertoi myös positiivisista seikoista: siitä kuinka tehtaiden naiset pukeutuivat jokapäiväiseen työmatkaansakin tyylitietoisesti olkihattuihin ja puukenkiin ja kuinka sunnuntait ja lomat toivat ihmisten elämään uusia harrastuksia kuten rullaluistelua, jalkapalloa ja krikettiä.

Kokonaisuudessaan Manchesterin museon puuvillaosasto oli pettymys. Siitä ei saanut kuvaa siitä, millainen alueen tai kaupungin puuvilla- tai muun teollisuuden kehitys oli ollut tai millaisia osatekijöitä siihen kuului. Näyttelyosastoon oli siroteltu tietoa, esineistöä ja kuvastoa puuvillateollisuuteen liittyvistä asioista kuten satamakonttoreista, puuvillan värjäyksestä ja arkkitehtonisesti näyttävistä varastorakennuksista, mutta kokonaiskuvan luominen oli mahdotonta kronologisen tai muunkaan loogisen kerronnan puuttuessa.

Muutenkin museon luoma kuva teollisuuden historiasta oli hajanainen. Osittain oli kyse museon koosta; kaikkea ei varmasti ollut edes tarkoitus omaksua yhdellä käyntikerralla. Kuitenkin kun vasta puolentoista tunnin kuluttua saapumisesta sai kuvan siitä, missä mikin näyttely oli, mitä sen oli tarkoitus kuvata ja mistä sen alkuun pääsi, turhautuminen valtasi alaa. Päädyin esimerkiksi Manchesterin historiaa läpi käyvään näyttelyyn kesken 1800-luvun saapuessani yhteen näyttelyrakennukseen sen pääovesta. Vasta toisessa huoneessa hahmotin, että kyseisessä näyttelyssä oli kyse Manchesterin historiasta; näyttelyn nimi kartassa ei ollut paljastanut minulle näyttelyn luonnetta.

Ehkä kun seuraavan kerran päädyn Manchesteriin, voin perehtyä paremmin Manchester-näyttelyyn sekä kaasun ja sähkön tarinoihin, joilla oli omat osastonsa. Lisäksi museossa oli näyttely viemärien historiasta sekä konehalli, johon olisin kaivannut hieman enemmän teollisuuden historian tarinan kontekstia. Nyt hallissa tuli lähinnä nautittua koneöljyn ja raudan tuoksuista, jotka kyllä sinänsä loivat hyvän pisteen Luoteis-Englannin teollisuuden historian tarkastelulleni.

Kirjoittaminen on historioitsijan arvokkain työväline ja ammattitaito. Historia-aineissa onkin aina haluttu opettaa hyvää kirjoittamista. Aiemmin tämä tapahtui esseeseminaareissa, mutta jo pitkään kulttuurihistorian aineopinnoissa on ollut kirjoittamiseen keskittynyt kurssi. Siellä on harjoiteltu paitsi tieteellisen kirjoittamisen saloja, myös avattu erilaisia populaarin kirjoittamisen muotoja. Täksi kevääksi kurssia uudistettiin.  Halusimme keskittyä ennen muuta yleisempään tiedeviestintään ja tutkimuksen popularisointiin sekä tarjota uusia opiskelumuotoja lisäämällä omaehtoista työskentelyä yhdessä toistensa kanssa. Siten myös opiskelijoiden ammatilliset valmiudet voisivat kasvaa.

Helmikuun ajan aineopintojen alkuvaiheen opiskelijat kuuntelivat asiantuntijoiden luentoja tietokirjoittamisesta, tutkijahaastattelusta, tiedeviestinnästä, verkkokirjoittamisesta ja audiodokumenttien tekemisestä. Sen jälkeen on ollut oman työnteon aika! Opiskelijat jakaantuivat kolmeen työpajaan ja valitsivat keskuudestaan ryhmän vetäjän. Kurssin vastuuopettaja on jatkuvasti yhteydessä opiskelijoiden kanssa ja on tarpeen mukaan läsnä työpajakokoontumisissa. Moodle tarjoaa hyvin foorumin käydä ideoista ja aluilla olevista töistä keskustelua.

Uutta kurssissa on siis itsenäinen työpajatyöskentely, jossa opiskelijat saavat hyvin omaehtoisesti valita miten ja koska tapaavat ja miten työnsä rytmittävät. Heillä on vapautta ja vastuuta, ja se tuntuu toimivan hyvin!

Uutta on myös kurssin temaattisuus. Jokainen työpaja tekee erilaisia töitään (haastatteluita, tiedeartikkeleita, blogeja, kirja-arvioita, radio-ohjelmia) valmiiden teemojen mukaan. Ensimmäinen työpaja keskittyy Outoon Eurooppaan, ajallisesti 1500-1700-luvuilla tapahtuneeseen kulttuuriseen vaihtoon ja ennen muuta Euroopan ulkopuolisten näkemyksiin Euroopasta ja eurooppalaisista. Toinen työpaja tarttuu ajankohtaiseen Ensimmäisen maailmansodan historiaan kulttuurihistorian näkökulmasta. Kolmannen ryhmän teemana on 1930-luvun Suomi, teema, joka näkyy kulttuurihistorian opetuksessa tänä vuonna muutenkin esimerkiksi Espanjan sisällissotaa käsittelevässä huhtikuisessa seminaarissa ja syksyn laajassa Studia Generalia –sarjassa yhteistyössä Kaupunginkirjaston kanssa.

Tärkeää on, että kaikki opiskelijoiden työt julkaistaan. Tulette näkemään näitä töitä kevään mittaan täällä kulttuurihistorian blogissa – muita julkaisupaikkoja ovat esimerkiksi oppiaineen kotisivut, Agricola-historiaverkko, Kritiikki-lehti ja mahdolliset muut foorumit, joita vielä keksimme. Kaikki huipentuu seminaariin, missä työpajat esittelevät tuloksiaan. Se tarjoaa mahdollisuuden palautekeskusteluun kurssista ja sen kehittämisestä tulevaisuudessa.

Tervetuloa seuraamaan kulttuurihistorian kirjoittajia!

Kuva Heta Lähdesmäki

Vierailin syyskuun lopulla isäni kanssa upeassa Białowieżan metsässä. Puolan ja Valko-Venäjän rajalla sijaitseva, 150 000 hehtaarin metsä on viimeinen iso saareke vanhaa aarniometsää, joka muinoin peitti Euroopan alankoja. Metsät väistyivät vähitellen maanviljelyksen ja teollisuuden tieltä ja eurooppalainen maisema muuttui.

Białowieżan aarniometsä on keskiajalta lähtien ollut kuninkaiden ja tsaarien omistuksessa. Uuden ajan alusta lähtien metsästystä on alueella aika ajoin rajoitettu euroopanbiisoni- eli visenttikantojen suojelemiseksi. Osa metsästä on nykyäänkin suojeltua: alueella toimii kansallispuisto – tai oikeastaan kaksi, Puolassa Białowieski Park Narodowy ja Valko-Venäjällä Belovezhskaya Pushcha National Park – ja metsä kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin sekä biosfäärialueisiin.

Poliittisista syistä Puolan puoleisessa kansallispuistossa on helpompi vierailla. Puiston tiukasti suojeltuun osaan pääseminen ei vaatinut viisumia, mutta oli mahdollista vain luonto-oppaan seurassa. Tämä ei muodostunut ongelmaksi, sillä metsän vieressä sijaitsevassa Białowieżan kylässä toimii useita oppaita.

Tästä portista pääsi oppaan seurassa kansallispuiston tiukasti suojeltuun osaan. Kuva Heta Lähdesmäki

Metsä houkuttelee varsinkin lintuharrastajia, mutta moni vierailija haluaa nähdä visenttejä. Meillä ei runsaan kolmen tunnin kävelyn aikana ollut onni nähdä yhtään biisonia, vaikka Puolan puoleisessa kansallispuistossa asustaa kolmisen sataa yksilöä. Aiemmin laajalti Euroopan tasankoja asuttanut laji hävitettiin luonnosta viime vuosisadan alkupuolella, mutta tarhattujen yksilöiden avulla visentit oli mahdollista palauttaa entisille elinalueilleen.

Białowieżan aarniometsä oli ensisilmäyksellä koskemattoman näköinen paikka. Todellisuudessa ihminen on jättänyt sinne monenlaisia jälkiä. Lähimenneisyydestä kertoi puiston portin luona oleva ratakiskon pätkä. Ensimmäisen maailmansodan aikana saksalaiset rakensivat metsään satoja kilometrejä rautatietä paikallisen teollisuuden voimistamiseksi. Toisen maailmansodan aikana metsä toimi puolalaisten ja venäläisten partisaanien piilopaikkana Natsi-Saksan hyökätessä Puolaan. Saksalaisten organisoimista joukkoteloituksista muistuttivat kävelyllämme näkemämme muutamat haudat. Rauhanomaisesta ja arkisesta toiminnasta viestivät merkit entisaikoina harjoitetusta hunajan keräämisestä.

Aarniometsä on siis monella tapaa ollut myös ihmisen paikka. Nykyään metsän suurimpana uhkana pidetään hakkuita, mikä myös kertoo ihmisen läsnäolosta. Ja olimmehan mekin siellä, luontomatkailijoina. Puolalaisessa metsässä käy vuosittain parhaimmillaan noin 150 000 matkailijaa. Runsaasta vierailijoiden määrästä kertoi se, että Białowieżan kylän raitilla lähes joka toinen asuintalo tarjosi majoitusta.

Kuva Heta Lähdesmäki

Lauhkeaan lehtimetsävyöhykkeeseen kuuluva Białowieżan metsä on suomalaisiin pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsiin verrattuna toisenlainen. Suomessa vastaavaan tunnelmaan olen päässyt Ruissalon tammilehdoissa ja Multiharjun aarniometsässä. Siltikin Białowiezan metsä oli itselle lajistollisesti ja iällisesti jotain ennennäkemätöntä. Aivan ihmeellinen paikka! Siellä kasvoi meille tuttujen koivujen, mäntyjen ja kuusien lisäksi kirjo monenlaisia lehtipuita: tammia, vaahteroita, leppiä, haapoja, tuomia, jalavia, pähkinäpensaita, lehmuksia, poppeleita ja pyökkejä.

Lajirunsauden lisäksi vaikuttavaa oli puuston ikärakenne: toisin kuin nykyajan talousmetsissä vanhojen puiden osuus on huomattava ja puusto on kaiken ikäistä. Sykähdyttäviä olivat eritoten ikivanhat tammet. Osalle iäkkäistä tammista on annettu nimi ja myönnetty kansallisen muistomerkin status. Suurimpien tammien ympärysmitta yltää yli seitsemään metriin ja ikä reilusti yli neljään sataan vuoteen. Kuolevien ja kuolleiden puiden runsaus oli myös silmiinpistävää.

Vaikkei ollutkaan puiston kookkaimpia tammia, oli tämä yksilö mahdoton mahduttaa valokuvaan. Kuva Heta Lähdesmäki

Elämää – ja kuolemaa – täynnä olevan aarniometsän näkeminen oli todella hieno kokemus. Se muistutti siitä, että maailma on täynnä lukemattomia päällekkäisiä reviirejä ja elinalueita. Jokaisella olennolla voi olla oma paikkansa, mutta se usein on samalla myös jonkun toisen paikka.

Kuva Jaakko Lähdesmäki

Vierailu sai miettimään myös elämän päättymistä. Vanha tammi saattaa tehdä kuolemaa satakin vuotta ja sen lahoaminen voi kestää vuosikymmeniä. Kuolema näyttäytyikin Białowieżan metsässä prosessina, eikä niinkään elämän päättymisenä: kyseinen puuyksilö toki kuolee, mutta elämä jatkuu, sillä lahoava puu on lukemattomien hyönteisten ja hajottajien elinympäristöä.

En ole ainoa, johon aarniometsät ovat tehneet sykähdyttävän vaikutuksen. Ikivanhat metsät ovat inspiroineet monia ihmisiä eri aikoina. Antiikin roomalaiset kirjoittivat Germanian laajoista ja pelottavista metsistä. Myös nykykirjallisuutta edustava, vuonna 1984 julkaistu Robert Holdstockin romaani Alkumetsä esittää ikimetsän uhkaavana. Lyhyt vierailu aarniometsässä ei ollut itselle pelottava kokemus, mutta herätti kyllä voimakkaita tunteita. Sitä tuntee itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi ikivanhojen puiden ympäröimänä. Entisaikojen metsämaisemasta muistuttava metsä tuntuu itseriittoiselta – ja ihminen siellä jotenkin tarpeettomalta.