Hannu Salmen professoriluento Turun akatemiatalossa 30.5.2012

Pimeän vuodenajan keskellä, marraskuussa 1924, nuori Turun Suomalainen Yliopisto sai valovoimaisen kansainvälisen vieraan. Saksalainen historianfilosofi ja kulttuurikriitikko Oswald Spengler saapui luennoimaan ja houkutteli akatemiatalon juhlasaliin tuvan täydeltä väkeä – vaikka tilaisuuteen myytiinkin kahdeksan markan arvoisia pääsylippuja. Syksy 1924 oli muutoinkin vilkas: samassa salissa puhui maailmankuulu sosiologi Werner Sombart ajankohtaisesta aiheesta, luokkataistelun käsitteestä. Kävipä kaupungissa samaan aikaan myös japanilainen entomologian professori Teiso Esaki tutustumassa Turun yliopiston hyönteiskokoelmaan.

Vieraista Oswald Spengler oli ylivoimaisesti tunnetuin. Hän oli niittänyt mainetta kaksiosaisella teoksellaan Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes), joka oli ilmestynyt vuosina 1918–1922. Osa turkulaisyleisöstä oli epäilemättä perehtynyt teokseen, erityisesti yliopiston kirjallisuustieteen professori ja tuleva rehtori V. A. Koskenniemi, johon Spenglerin ajatukset tekivät vaikutuksen, mutta paljon oli salissa myös niitä, jotka tunsivat luennoitsijan nimen mutta eivät hänen ajatuksiaan. Jo ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista Spengler oli vetänyt johtopäätöksen, että länsimainen kulttuuri oli tiensä päässä, tuhon partaalla. Sodan jälkeen Spenglerin ajatuksilla oli erityistä kysyntää, sillä päättynyt katastrofi oli helppo tulkita lopun enteeksi. Spenglerin mukaan kulttuurit syntyvät, kasvavat, kukoistavat ja vähitellen hiipuvat kohti väistämätöntä kuolemaa. Filosofi J. E. Salomaa oli kuuntelemassa Spenglerin pessimistisiä käsityksiä ja totesi niiden muistuttavan Schopenhauerin näkemystä elämästä, joka päättyy aina ”vararikkoon, jossa varat eivät riitä kulujen maksamiseen”.

Suomalaisia historiantutkijoita Oswald Spenglerin puheissa näytti säväyttävän erityisesti se suvereenius, jolla tämä puhui Euroopan ulkopuolisista kulttuureista, kuten Kiinasta ja Intiasta. Itse asiassa samaan aikaan suomalaiset kulttuurintutkijat mursivat Euroopan rajoja: Edward Westermarck teki tutkimuksia Pohjois-Afrikassa, Gunnar Landtman Papuassa ja Uudessa Guineassa, Rafael Karsten Etelä-Amerikassa ja Hilma Granqvist Palestiinassa. Kulttuurihistoriallinen tutkimus sen sijaan keskittyi pääasiassa Suomeen. Tähän oli useitakin taustatekijöitä. Suomalaiselle poliittiselle keskustelulle ’kulttuurin’ käsite oli olennainen autonomian aikana: suomalaisuuden juuria ei voitu etsiä valtiollisesta menneisyydestä, joten katse kääntyi kulttuurisiin kysymyksiin, kieleen, tapoihin, kirjallisuuteen ja historiaan. Suomalaisen kulttuurin juuria ei myöskään pystytty johtamaan antiikin klassisista saavutuksista vaan sen sijaan oli korostettava koulutuksen, kasvatuksen ja sivistyksen merkitystä. Gunnar Suolahden johdolla ns. kulttuurihistoriallinen koulukunta julkaisi sittemmin ensimmäisenä pohjoismaana oman maansa kulttuurihistorian vuosina 1933–36. Tähän nähden ei ole yllättävää, että myös Turun Suomalainen Yliopisto halusi Spenglerin vierailun aikoihin vahvistaa osaamistaan ja suunnitteli sivistyshistorian professuurin perustamista, mutta hanke kariutui vuoden 1925 aikana. Kulttuurihistorian oppituolin perustaminen toteutui lopulta vasta vajaa 50 vuotta myöhemmin, vuonna 1972.

Kulttuurihistorialla oli jo 1920-luvulla ristiriitainen suhde kokonaisvaltaisiin hahmotuksiin. Toisaalta oli tarve luonnostella suuria linjoja, saksalaisen Karl Lamprechtin hengessä, toisaalta tarve katsoa tarkasti ja yksityiskohtaisesti kaikkia inhimillisen elämän alueita. Oswald Spengleriä pidettiin yleisesti kulttuurimorfologina, jota kiinnostivat historian muodot, ja hänen näkemyksistään löytyi yksityiskohtien tasolla paljonkin kritisoitavaa. Silti hänen uteliaisuutensa Euroopan ulkopuolisia kulttuureja kohtaan oli tärkeä havahdus, sillä historioitsijat olivat katsoneet usein liiankin lähelle, oman maansa ja kansansa vaiheisiin.

Spenglerin ydinajatus länsimaiden perikadosta perustuu käsitykseen siitä, että länsimaat ovat kulttuurinen kokonaisuus. Väistämättä joutuu kysymään, miten ajatus länsimaisesta kulttuurista on ylipäätään muovautunut, millaisten kohtaamisten, jännitteiden, konfliktien ja sulautumisten tulosta ”länsimaat” kulttuurisena rakennelmana on ja millaisia ilmiöitä oletetun ”länsimaalaisuuden” ulkopuolelle jää silläkin maantieteellisellä rajauksella, jota länsimaiksi kulloinkin kutsutaan. Spenglerin jälkeen ajatukset länsimaiden kriisistä ja perikadosta ovat olleet säännöllisesti esillä, ja tuntuu, ettei perikadolle ole näkyvissä loppua. Länsimaisen rappion tarina on Spengleriä vanhempi ja oikeastaan olennainen osa vastakohtaansa, myyttiä länsimaiden edistyksellisyydestä. Rappiota ei olisi, ellemme jo olettaisi länsimaiden olevan sivistyksen kärjessä.

Perikadon teema on ajankohtainen myös tänään. Politiikan tutkija Samuel P. Huntington julkaisi 1996 teoksensa Kulttuurien kamppailu (The Clash of Civilizations), johon viitattiin usein syyskuun 11. päivän terrori-iskujen yhteydessä. Historioitsija Niall Ferguson puolestaan julkaisi 2011 kirjan Sivilisaatio: me ja muut (Civilization: The West and the Rest), joka etsii länsimaiden oletetun menestystarinan juuria. Parhaillaan televisiossa pyörii Fergusonin sarja Länsimaiden illankoitto (Civilization: Is the West History?), jonka suomenkielinen nimi viittaa suoraan Spenglerin teokseen ja jatkaa sitkeästi länsimaiden perikadon ajatusta. Nyt uhat ja haasteet ovat toki toisenlaiset kuin ensimmäisen maailmansodan päättyessä, mutta samalla perikadon jatkuva toistuminen pakottaa kysymään – ei niinkään sitä, ovatko länsimaat todella tuhon partaalla – vaan mitä kriisin kokemus, perikadosta puhuminen, merkitsee ja mitä sillä halutaan saavuttaa.

Länsimaisesta kulttuurista puhumiseen on tutkimuksen käsitteenäkin liittynyt jonkinlainen sisäpuolisuus, tai kuten Ferguson avoimesti toteaa, me-muoto (”me ja muut”). Länsimaista kulttuuria, jos sellainen kokonaisuus ylipäätään on olemassa, katsotaan sisältä käsin. Humanistisen tutkimuksen tehtävä on tulkita tätä kriittisesti ja kyseenalaistaen. On myös tärkeää, ettei kulttuurihistoriaa nähdä kulttuurien historiana. Pikemminkin on kyse kulttuurisen tai kulttuurisuuden historiasta. En lähtisi purkamaan länsimaiden perikatoa olettamalla länsimaat kulttuuriksi, kokonaisuudeksi, vaan kysymällä, mitä länsimailla kussakin yhteydessä tarkoitetaan ja millaisiin ilmiöihin lopun ennakointi, perikato, liitetään. Länsimaiden perikato on kulttuurinen rakennelma. Voimme kysyä, mitä perikadosta puhuminen tietyssä historiallisessa tilanteessa merkitsee. Väitän kuitenkin, ettei länsimaiden perikato sinänsä merkitse mitään. Se ei merkitse mitään ilman ihmistä. On kysyttävä, mitä perikato merkitsi niille aikalaisille, niille ihmisille, jotka kokivat elävänsä kuilun partaalla.

Jo Oswald Spenglerin aikana perikato ymmärrettiin vaihtelevin tavoin. Vajaa viikko Spenglerin Turun-vierailun jälkeen sanomalehti Uusi Aura julkaisi pääkirjoituksen ”Länsimaiden heikko kohta”, jossa näkemys perikadosta yhdistyi Venäjällä tapahtuneeseen vallankumoukseen ja hiipivään kommunismin pelkoon. Pääkirjoitus toteaa: ”Ei tarvitse omata edes sitä pessimististä käsitystä länsimaisen kulttuurin tulevaisuudesta yleensä, joka tri Spenglerillä on, nähdäkseen mitä merkitsee se hiljainen maanalainen jyminä, joka ei ole lakannut kuulumasta sitten Venäjällä tapahtuneen suuren tulivuorenpurkauksen, ja ollakseen huolissaan Euroopan tulevaisuudesta.” Länsi-Euroopan kansat eivät pääkirjoituksen mukaan nähneet uhkaavaa vaaraa. Kirjoittajan mukaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen syntyneissä pikkuvaltioissa oli kuitenkin toisenlaista ”voimaa” kuin vanhoissa Länsi-Euroopan maissa, sillä niillä oli halu elää ja luoda uutta. Pääkirjoitus toteaa: ”Niiden keskuudessa ei vielä ole alkanut se kangistumisprosessi, joka mainitun tutkijan [siis Spenglerin] mukaan jo lienee alkanut Länsi-Euroopassa. Neuvosto-Venäjästä eronneet uudet valtiot eivät tässä mielessä kuulu ’länsimaihin’. Ne tahtovat vielä elää ja jaksavat siihen uskoakin.”

Uuden Auran kirjoituksessa ajatus länsimaiden tuhosta yhdistyy vaaran kokemukseen, siihen, että kriisin hetkellä käsitys historiasta asettuu liikkeeseen. Oswald Spenglerin näkemykset syntyivät ensimmäisen maailmansodan keskellä, ja niitä tulkittiin sodan jälkeisen epävarmuuden maailmassa. Spenglerin pessimistisen vision voi rinnastaa toiseen historiakäsityksen ilmaukseen, joka syntyi välähdyksenomaisesti hieman myöhemmin, toisen maailmansodan alkuvaiheessa. Vuonna 1939 saksanjuutalainen kirjallisuuskriitikko, esseisti ja filosofi Walter Benjamin kirjoitti kuuluisat teesinsä historiasta. Benjaminin mukaan ”[m]enneisyyden historiallinen esittäminen ei merkitse sen tunnistamista, ’kuinka oikeastaan on ollut’. Se merkitsee muistamisen hallitsemista sellaisena, jona se välähtää esiin vaaran hetkellä.” Benjamin itse eli juuri ”vaaran hetkellä”. Historiateesiensä kirjaamisen jälkeen hän joutui pakenemaan Saksasta Pariisiin ja yritti sieltä edelleen Espanjan ja Portugalin kautta Yhdysvaltoihin, mutta Pyreneiden vuoriston yksinäisessä hotellissa voimat pettivät.

Historiateesiensä huipennuksena Benjamin esitti vaikuttavan vision siitä myrskystä, jonka kourissa ihmiset elivät. Benjamin viittaa itävaltalaisen kuvataiteilijan Paul Kleen maalaukseen Angelus novus ja kirjoittaa: ”[Maalaus] esittää enkeliä, joka näyttää siltä kuin aikoisi etääntyä jostakin, jota se tuijottaa. Sen silmät on avattu ammolleen, sen suu on auki ja siivet levitetty. Historian enkelin täytyy näyttää juuri tällaiselta. Se on kääntänyt kasvonsa menneisyyteen [ja näkee] katastrofin, joka lakkaamatta kasaa raunioita raunioiden päälle ja paiskaa ne sen jalkojen juureen. Se tahtoisi toki jäädä, herättää kuolleet ja kerätä yhteen sen, mikä on lyöty palasiksi. Mutta paratiisista päin puhaltaa myrsky, joka on tarttunut sen siipiin ja joka on niin voimakas, että enkeli ei voi niitä enää sulkea. Tämä myrsky kuljettaa sitä vastustamattomasti tulevaisuuteen, jolle se on kääntänyt selkänsä, samalla kun rauniokasat sen edessä kasvavat taivaisiin asti. Se, mitä me nimitämme edistykseksi, on tämä myrsky.”

Walter Benjaminille historia oli ohi kiitävä välähdys. Paratiisin puhuri paiskaa historian enkelin selkä edellä kohti tulevaisuutta, eikä historia kykene itse vaikuttamaan suuntaansa. Jälkeen jää vain raunioita ja kuolleita, jotka historian enkeli näkee – ja me kaikki voimme nähdä, vaikka emme tiedäkään, mihin olemme menossa ja miten paljon uusia uhreja ennen pitkää asettuu näkökenttäämme. Näitä sanoja kirjoittaessaan Benjamin antoi mielestäni tärkeän kulttuurihistoriallisen opetuksen. Vaikka tutkisimmekin historiaa menneenä – tai vaikkapa juuri rankelaisittain ”sellaisena kuin se oli” – on tärkeää ymmärtää historia jatkuvasti muuttuvana merkityksenantona. Ihminen on itse ajan virrassa, kenties juuri paratiisista puhaltavan myrskyn vietävänä, ja siksi historiaa pitää tarkastella myös kokemukselliselta kannalta. Historia on aina sitä, mitä se meille merkitsee.

Minulle keskustelu länsimaiden perikadosta on puhetta historian merkityksellisyydestä. Spenglerin ja Benjaminin ajatukset kielivät siitä, että historiakäsitys kumpuaa kriiseistä. Horisonttimme muuttuu joka hetki; ja siksi historia on kirjoitettava aina uudelleen. Se tapa, jolla historiaa tutkimme, kuvaamme ja ymmärrämme, on kulttuurinen prosessi, jossa kohtaavat näkemykset menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Yritämme katsoa historiaa ulkopuolelta, mutta olemme väistämättä sen osia, historian synnyttämiä ja sen perillisiä. Ehkä juuri tämä perillisyys tekee perikadon ajatuksesta inhimillisen ja lohdullisenkin, sillä se sisältää ajatuksen siitä, että jokin, joka on kerran alkanut, väistämättä päättyy. Mutta juuri kriisin hetkellä menneisyys muuttuu tärkeäksi ja merkitykselliseksi.

Kulttuurihistorioitsijalle menneisyys, myös länsimaiden perikato, on ihmisen muotoinen ja kokoinen: se on koettua historiaa, tunteita, odotuksia ja muistoja – syntyivätpä ne sitten Walter Benjaminin makuuhuoneen hämärässä Pyreneiden vuoristossa tai Oswald Spenglerin kävelymatkalla Turun akatemiatalolta kohti keskustaa, himmenevässä marraskuun illassa.