Kari Immonen
Kulttuurihistoria ja historia
Juhlapuhe Ilmiöitä: Kulttuurihistorian neljä vuosikymmentä -juhlaseminaarissa 30.11.2012
Kulttuurihistorian oppiaine on vuonna 1966 säädetyn korkeakoulujen kehittämislain lapsi. Tuon lain perusteella yliopistoihin perustettiin paljon uusia virkoja ja helmikuussa 1972 annetulla Turun yliopiston järjestyssäädöksellä perustettu kulttuurihistorian professuuri oli niistä yksi. Oppiaine tuli epäilyksittä tarpeeseen. Valtio- ja politiikkakeskeinen rankelainen traditio oli jättänyt kulttuurihistorialliset ilmiöt pääosin syrjään. Niihin ei suomalaisilla historian laitoksilla kohdistunut sen enempää opetusta kuin tutkimustakaan.
Tämä näkyi hyvin, kun uutta professuuria ryhdyttiin täyttämään. Hakijakunta oli ja pätevien hakijoiden löytäminen oli vaikeaa. Suomessa ei yksinkertaisesti ollut kulttuurihistorioitsijoita. Ne tieteenalat, joiden edustajia oli mukana kahdella ensimmäisellä täyttökerralla, olivat yleinen ja Suomen historia, kirjallisuustiede, taidehistoria, filosofia, arkeologia, psykologia ja teologia. Tämä luettelo kertoo hyvin sen, että kulttuurihistoria oli tuossa vaiheessa alaltaan niin epämääräinen, että virkaa saattoi hakea melkein kuka tahansa. Mutta luettelo kertoo myös siitä, että monet sellaiset historioitsijat, jotka halusivat suuntautua kulttuurihistoriaan, joutuivat – juuri tuosta suomalaisesta historian traditiosta johtuen – hakemaan itselleen työskentelytilan muiden humanististen tai yhteiskuntatieteellisten opinalojen piiristä. Historian talossa heille ei ollut sijaa.
Ensimmäisellä täyttökierroksella kaikki kulttuurihistorian viranhakijat julistettiin epäpäteviksi. Tämän jälkeen ongelmaa yritettiin ratkaista kutsumismenettelyllä. Kutsuttavaksi suunniteltiin Henrik Liliusta, rakennushistoriaan erikoistunutta taidehistorioitsijaa. Lilius olikin tehtävästä kiinnostunut, mutta kesken prosessin hänet valittiin teknillisen korkeakoulun arkkitehtuurihistorian professoriksi, ja hän asetti sen etusijalle.
Silloin kulttuurihistoria joutui historiansa suurimpaan kriisiin. Opetusministeriö lähetti tammikuussa 1975 yliopistolle kirjeen, jossa todettiin muun muassa näin: ”Koska tämän 1972 perustetun professuurin täyttö on osoittautunut epätavallisen ja odottamattoman vaikeaksi ja koska näköpiirissä ei ole virkaan ilmeisesti päteviä henkilöitä, opetusministeriö kehottaa Turun yliopistoa harkitsemaan viran opetusalan muuttamista jollekin toiselle, yliopiston toiminta- ja taloussuunnitelmaan sisältyvälle alalle, jossa yliopistolla on opetus- ja tutkimustarvetta ja johon olisi ilmeisesti saatavissa päteviä hakijoita.” Yliopiston johtoa tämmöinen ajatus tietenkin viehätti, kun öljykriisiä seuranneessa talouden lamassa korkeakoulujen kehittämislain voima oli ehtynyt eikä uusia virkoja saatu. Alkoi näyttää pahasti siltä, että kulttuurihistorian tie Turun yliopistossa loppuisi ennen kuin se oli oikein päässyt alkuunkaan. Opiskelijoita oppiaineessa toki oli jo tuossa vaiheessa pari-kolme sataa. He ryhtyivät yhdessä historian laitoksen ja humanistisen tiedekunnan kanssa raivoisaan puolustustaisteluun, joka johtikin siihen, että professuuri saatettiin julistaa uudelleen haettavaksi ja nyt myönteisin tuloksin. Veikko Litzen aloitti kulttuurihistorian professorina syyslukukauden alusta 1978.
Kun hakijajoukko näissä ensimmäisissä virantäytöissä oli varsin kirjava, olivat myös itse prosessit monella tavoin kiinnostavia ja värikkäitäkin. Kerrottakoon tässä vain yksi tarina. Se koskee teologian tohtori Helge Ukkolaa, jonka asiantuntijat ja tiedekunta yksimielisesti totesivat epäpäteväksi. Valituksessaan Ukkola katsoi, että tähän oli syynä se, että ” oli otettu kaksi suomenruotsalaista (finländare), jotka olivat ennenkin kohdelleet häntä ja hänen tieteellistä tuotantoaan häikäilemättömästi.” Ukkola piti Turun yliopistossa tehtyä asiantuntijavalintaa käsittämättömänä siksikin, että Rettig oli aikoinaan testamentannut suuren osan omaisuudestaan Åbo Akademille, vaikka ”pääasiassa suomalaiset olivat tupruttaneet savuna ilmaan tämän pääomavoiton, josta tehtailija ei kuitenkaan määrännyt mitään suomalaiselle kulttuurille.” Koeluentonsa Ukkola kuitenkin piti, ja soitti sen jälkeen minulle niin kuin olimme sopineet. Kerroin hänelle, että hänen luentonsa oli arvosteltu tyydyttäväksi. Hän suuttui raivoisasti ja huusi puhelimeen: ”Hyvä on! Pitäkää kulttuurinne! Minä lähden Kalajoelle kappalaiseksi.”
Se kulttuurihistoria, joka vuonna 1972 Turkuun perustettiin oli selkeästi niin sanottu sektorihistoria eli yksi historian osa-alue. Se näkyi hyvin viran määrittelyssä, joka kuului: ”kulttuurihistoria, erityisesti länsimaisen korkeakulttuurin oppi- ja tyylihistoria”. Sektorinäkökulmaa vahvistettiin lisämääreellä, jonka historian professorit Vilho Niitemaa ja Päiviö Tommila sanelivat tiedekunnan pöytäkirjaan. Sen mukaan kulttuurihistorian ulkopuolelle jäi ”poliittinen ja valtiollinen historia, niihin mukaan luettuna poliittisten aatteiden historia silloin kun tutkitaan niiden levinneisyyttä ja toteuttamista käytännön poliittisessa toiminnassa, kirkkohistoria, sotahistoria sekä talous- ja sosiaalihistoria. Ulkopuolelle jäävät myös esihistorialliset kaudet ja kansanomaisen kulttuurin tutkimus.”
Veikko Litzenin valinta kulttuurihistorian professoriksi oli oppiaineen tulevaisuuden kannalta ratkaiseva. Ensisijaisena vaihtoehtona oli taidehistorioitsija Kalevi Pöykkö. Hän oli tehnyt väitöskirjansa Erik Cainbergin reliefeistä, jotka ovat Vanhan Akatemiatalon juhlasalissa. On selvää, että Pöykön johdolla oppiaineesta olisi tullut oleellisesti toinen kuin mitä siitä nyt tuli. Litzenin ohjaamana kulttuurihistoria irtautui nopeasti alkuvaiheen sektoriajattelusta ja oppiaineesta alettiin rakentaa itsenäistä tieteenalaa, joka historian lisäksi haki yhteistyötä erityisesti kirjallisuudentutkimukseen ja muihin taideaineisiin. Tämän seurauksena kulttuurihistoriasta tuli päävastuuaine kahteen koulutusohjelmaan, toisaalta historian ja toisaalta taiteentutkimuksen ja kulttuurihistorian koulutusohjelmiin.
Myös historiantutkimuksen sisällä suuntauduttiin uudella tavalla. Litzen kirjoitti 1981 näin: ”Niin kauan kuin tiede käsitetään yhden alan, fysiikan ehdoilla määritellyksi, ei kulttuurihistoria voi vaatia tieteellisyyden leimaa. Ehkä ajassamme on kuitenkin jo merkkejä siirtymisestä kovasta pehmeään tieteen lähestymistapaan.” ja hän jatkoi: ”Rohkenen sanoa mikrohistorian, kokonaisvaltaisen – kulttuurin kokonaisuudesta luonnostaan seuraavan – lähestymistavan kuuluvan kulttuurihistorialle.”
Konkreettinen esimerkki tästä uudesta suuntautumisesta oli Jukka Kemppisen ilmeisesti syksyllä 1982 pitämä luentosarja annalisteista. Kysymyksessä oli luultavasti ensimmäinen kerta, kun suomalaisella historian laitoksella esiteltiin tätä sittemmin niin voimakkaasti vaikuttanutta ajatussuunta laajemmin. Aloitteentekijänä sille, että Kemppinen oli ryhtynyt perehtymään annalisteihin, oli Litzen.
Veikko Litzenin dynaamisin kausi kulttuurihistoriassa päättyi vuoden 1983 alussa, kun hän siirtyi Villa Lanten johtajaksi, mutta siemen oli kylvetty ja suunta näytetty. Se tiedekäsitys ja ne ajatusmuodot, jotka juontuivat aluksi ranskalaisesta ja myöhemmin italialaisesta ja saksalaisesta historiallisesta ajattelusta, tulivat seuraavina vuosina ja vuosikymmeninäkin vaikuttamaan ratkaisevasti kulttuurihistorian suuntautumiseen. Silloin puhutaan esimerkiksi juuri annalisteista, mikrohistoriasta, italialaisesta sosiaalihistoriasta, gadamerilaisesta hermeneutiikasta ja niin edelleen.
Veikon jälkeen professoriksi tullut Keijo Virtanen vakiinnutti uuden suuntautumisen ja kiinnitti sen tehokkaasti organisoituun opetus- ja ohjausprosessiin. Hänelle, samoin kuin Veikollekin, kokonaisvaltaisuus oli kulttuurihistorian luonnetta jäsentävä peruskäsite. Hänen mukaansa ”kokonaisvaltaisuus on avaintermi ja lähtökohta kulttuurihistorian metodologialle, kun tavoitteena on yksityisen ja kollektiivisen integroiminen”.
Kulttuurihistorian oppiaine on noista 70- ja 80-luvun taitteen ajoista lähtien ollut omasta erityislaadustaan vahvasti tietoinen. Tämä tietoisuus ei kuitenkaan ole merkinnyt hybristä eli liioiteltua itsevarmuutta ja itsetietoisuutta. Päinvastoin, se on merkinnyt nöyryyttä ja sen kokoaikaista kysymistä, mitä kulttuurihistoria on? Tämä kysyminen on konkretisoitunut esimerkiksi erittäin laajana kulttuurihistorian metodologiaa käsittelevänä julkaisutoimintana. Erilaajuisten teoriakirjojen määrä on jo vajaat parikymmentä. Ensimmäinen oli vuonna 1981 ilmestynyt pieni kirjanen Mitä kulttuurihistoria on? ja viimeisin tänä vuonna Cultural History – Kulttuurihistoria –sarjan kymmenentenä niteenä ilmestynyt Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Kaikki nämä kirjat kertovat intohimoisesta halusta ymmärtää enemmän ja tehdä paremmin.
Se, että kulttuurihistoria on määrätietoisesti etsinyt omaa teorialuonnettaan ja paikkaansa tieteiden joukossa ei ole merkinnyt demarkaatiota ja eristäytymistä omaan ainutlaatuisuuteen, päinvastoin, keskeinen osa tätä oman tien etsimistä on ollut avoimuus, avoimuus toisten tieteenalojen lähestymistavoille ja avoimuus erilaisista suunnista tuleville teoreettisille keskusteluille, ja avoimuus myös ympäröivälle maailmalle ja sen ongelmille. Tämä on merkinnyt hyvin laajaa yhteistyöverkkoa tieteiden kentässä, ja niin kuin yhteiskunnassakin. Kulttuurihistoria on esimerkiksi toteuttanut kolmatta sektoria ennen kuin kolmannesta sektorista oli kuultukaan.
Lähtökohtana tälle avoimuudelle on itse kulttuuri. Kun se koskee kaikkia ja kaikkea, myös sen tutkimiseen tarvitaan kaikki mahdolliset työkalut ja apuvälineet. Siksi valmius maksimaaliseen yhteistyöhön muiden tieteenalojen kanssa on kulttuurihistorialle välttämättömyys.
Kriitikoiden mielestä – varsinkin kulttuurihistorian alkuaikoina – tämä avoimuus kaikelle merkitsi periaatteettomuutta ja kaikkialle ulottuvaa opportunismia. Sanottiin – pilkallisestikin – että niin tyhjänpäiväistä asiaa ei ollutkaan, ettei kulttuurihistorioitsija siihen tarttuisi. Helsingin Sanomien legendaarinen musiikkitoimittaja Seppo Heikinheimo tokaisi jossain kokonaan muuta asiaa käsitelleessä arvostelussaan, että ”Jos tämä tämmöiseksi menee” – eli siis jos kaikki arvokas työnnetään syrjään – ”niin varmaan Turun yliopiston kulttuurihistoriassa joku kohta tekee väitöskirjan Aku Ankasta!” No, Aku Ankasta kulttuurihistoriassa ei ainakaan vielä ole väitelty tehty, mutta amerikkalaisesta underground-sarjakuvasta kyllä – ja me olemme siitä ylpeitä. Kulttuurihistorioitsija voi todellakin ottaa tarkastelunsa kohteeksi minkä tahansa ilmiön, ja pohtia, minkälaisia merkityksiä se mukanaan kantaa. Mikään inhimillinen ei ole eikä saa olla kulttuurihistorialle vierasta.
Tämä kulttuurihistorian avoimuus – ja myös valmius uuteen ja outoonkin heittäytymiseen – näkyy hyvin äsken, kun julkistetaan oppiaineen 40-vuotisjuhlakirja, jossa horjutetaan faktan ja fiktion monien mielestä luovuttamatonta rajaa, ja jossa tutkijat astuvat fiktion kiehtovaan maailmaan. Tässä kyydissä turkulaiset kulttuurihistorioitsijat eivät ole ensimmäistä kertaa. Vuonna 1996 oppiaineen piirissä syntyi Lääkäri, lukkari, talonpoika duunari. Lukuja suomalaisten historiaan. Sen sivuilla seikkaili sekä oikeita että konstruoituja historiallisia henkilöitä ja ilmaisua haettiin perinteisen tiedekirjoittamisen ja kaunokirjallisen tekstin välimaastosta. Oppiaineen 30-vuotisjuhlakirjassa 30-vuotias tunteilee puolestaan koeteltiin järjen ja tunteen rajaa.
Merkittävä osa kulttuurihistorian avoimuutta on myös sen työ avoimessa yliopistossa. Avoin yliopisto on ollut kulttuurihistorialle monella tavoin merkittävä. Sen kautta tuhannet opiskelijat ympäri Suomea ovat löytäneet kulttuurihistorian, ja hyvin monet heistä ovat päätynyt myös kampukselle saattamaan opintonsa loppuun, joskus väitöskirjaan saakka. Ilman avointa yliopistoa tämä ei olisi ollut mahdollista. Samalla kulttuurihistoria, jota ei oppiaineena opeteta koulussa, on tullut ylipäätään ihmisten tietoisuuteen. Mutta avoimen yliopiston merkitys oppiaineelle on myös muualla. Sen avulla kulttuurihistorian henkilökunta on kasvanut merkittävästi sekä avoimen yliopiston että tiedekunnan puolella. Voimme sanoa, että oppiaineen toimintaedellytykset olisivat olleet oleellisesti heikommat ilman avointa yliopistoa.
Toinen oppiaineelle läheinen ja tärkeä kulttuurihistoriallinen avaus on ollut Lapin yliopistoon vuonna 1997 syntynyt pikkusisko. Lapin kulttuurihistorian kanssa yhteistyö on koko ajan ollut erittäin tiivistä. Turkulaiset ovat olleet siellä paljon opettamassa, ja monet lappilaiset ovat suorittaneet opintonsa loppuun Turussa. Tällä hetkellä toiveemme kohdistuu siihen, että Lapin kulttuurihistoria saisi uudelleen oikeuden syventävien opintojen antamiseen ja että sille tulisi oikeus myös omiin pääaineopiskelijoihin. Nyt oppiaineen painopiste on sivuaineopinnoissa sekä erittäin tehokkaassa ja tuloksellisessa tutkijakoulutuksessa.
Kulttuurihistorian viime vuosien tärkeitä asioita on ollut myös oppiaineen radikaali kansainvälistyminen. Se, että oppiaineella on keskeinen rooli kulttuurihistorian kansainvälisessä seurassa International Society for Cultural History, että seuran puheenjohtajana on koko sen olemassaolon ajan ollut Hannu Salmi ja että Cultural History -lehden toimituskunnassa turkulaisilla on keskeinen asema, kertoo näyttävästi siitä, että oppiaine on kansainvälisesti arvostettu ja että se on kansainvälisten kulttuurihistoriallisen keskustelun ytimessä.
Hyvät kuulijat,
Kulttuurihistorioitsijan tutkimuskohde on menneisyydessä, lähellä tai etäämpänä, mutta omaa työtään hän tekee nykyisyydessä, nykyisyyden asettamin reunaehdoin ja nykyisyydessä syntynein tavoitteenasetteluin. Tämä on tietenkin itsestään selvää; menneisyyteen me emme voi siirtyä. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että me siirtäisimme nykyisyyden tutkimuskohteeseemme, että me olisimme anakronisteja, päinvastoin, vain sellainen menneisyys, jonka me otamme tosissamme ja jolle me annamme oman äänen, on meidän kannaltamme merkittävää menneisyyttä. Tämä, gadamerilainen kommentti tarkoittaa sitä, että tutkimuksen ja opetuksen avulla me käymme keskustelua menneisyyden kanssa, ja me käymme tätä keskustelua voidaksemme paremmin varustautuneina ja paremman ymmärryksen avulla kohdata nykyhetkemme ja suuntautua kohti tulevaa. Tässä keskustelussa oleellista ei ole se, onko keskustelukumppanimme lähellä vai kaukana; hän on joka tapauksessa kuin me, omassa ajassaan tietä eteenpäin etsinyt ihminen. Hänen kohtaamisensa ohjaa meidät kohtaamaan itsemme. Näiden kohtaamistilanteiden etsimisessä kulttuurihistorian kenttä on viime vuosina tärkeällä tavalla laajentunut, kun keskiaika ja uuden ajan alku ovat tulleet yhä keskeisemmäksi osaksi oppiaineen toimintaa, aivan samoin kuin olemme iloisesti ylpeitä Ilana Aallon viime lauantain väitöskirjasta, jonka historiallinen kohde on 1990-luvulla.
Kulttuurihistorioitsijaa kiinnostaa se, mitä tapahtuu todella eli se, mistä tässä ihmisen maailmassa on kysymys. Kulttuurihistorioitsijaa kiinnostaa kulttuurin syvärakenne, se, mikä on piilossa ja tunnistamatonta, mutta jolle meidän jokapäiväinen toimintamme perustuu. Kulttuurihistoria on näkyväksi tekemisen tiede. Kulttuurihistorian alueella pieni ja arkinen kohtaa suuren ja merkittävän. Italialainen sosiaalihistorioitsija ja mikrohistorioitsija Giovanni Levi pyrki antamaan äänen italialaisten kylien syrjään työnnetyille ja voittajien jalkoihin jääneille. Hän sanoi: “Siitä, että henkilö käy ostamassa leivän, voidaan edetä lopulta koko mailman viljamarkkinoiden analyysiin.”
Kulttuuri, ihmisen elämä on kokoaikaista historian läsnäoloa. Siinä kohtaavat eri ajoista tulevat viestit, jotka muodostavat jokaisessa hetkessä läsnäolevan ainutkertaisen nykyisyyden, ihmisen mailman. Kulttuurihistoria on näitten viestien ja niiden muodostamien kokonaisuuksien etsijä. Kulttuurihistoria on ihmistä ja ihmisen elämää koskevan ymmärryksen rakentaja. Siinä on sen eetos ja siinä on sen arvo. Perille tässä etsimisessä ja tässä ymmärryksen rakentamisessa ei voi koskaan päästä – tai oikeastaan päinvastoin, kulttuurihistorioitsija on perillä aina, kun hän täyttää tätä eetostaan, tätä tehtäväänsä etsijänä ja ymmärryksen rakentajana.
Hyvät kuulijat,
Haluan onnitella lämpimästi kulttuurihistoriaa, sen henkilökuntaa ja opiskelijoita oppiaineen 40-vuotisesta taipaleesta. Olen ylpeä ja iloinen siitä, että minulla on ollut ja on oikeus kuulua tähän porukkaan.
