Luonnonmaiseman piirteitä

Kasvillisuus

Nakkila kuuluu kasvimaantieteellisen aluejaon mukaan hemiboreaaliseen valkovuokkovyöhykkeeseen. Kokemäenjokivarren lehdot ovat näyttävin osa nakkilalaista luontoa. Palojoki, Tattaranjoki ja useat ojat ovat uurtaneet maisemaan kolvelaaksoja, joiden kautta lehtokasvillisuus levittäytyy laajalti Kokemäenjoen rantoja kauemmas. Nuo kolvelaaksot ovat Nakkilan luonnon erikoisuuksia.

Hienoimmat ja laajimmat lehdot ovat Ruskilankosken, Kukkaskosken, Takaveräjänojan, Arantilan ja Lammaisten lehdot sekä Maksanojan lehto korpineen ja kolveineen.

Kulttuurimaiseman piirteitä

Arkeologinen perintö

Nakkilassa on asuttu muinaisjäännöslöytöjen perusteella kivikauden lopulta alkaen. Kivikauden ja pronssikauden vaihteessa alueella oli vielä laaja merenlahti, joka peitti alleen nykyiset peltoaukeat. Merenpinnan korkeus oli tuolloin noin 30 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella. Kokemäenjoen suu oli Lammaistenkosken paikkeilla. Muinainen merenlahti on edelleen selvästi nähtävissä Nakkilan maisemassa joen molemmin puolin avautuvana laajana peltoaukeana, jota reunustavat metsäiset harjanteet. Pronssikauden (n. 1500 – 500eaa.) aikana lahden rannat vetäytyivät ja asutus alkoi muodostua pysyvämmäksi. Uusimpien tutkimusten mukaan Nakkilassa harjoitettiin jo tuolloin karjataloutta. Näitä varhain asuttuja lahden rantamia ovat esimerkiksi Leistilänjärven ja Kokemäenjoen koillispuolella kulkevat metsäiset selänteet.  Nakkilasta on löytynyt runsaasti pronssikautisia hautaraunioita.

Penttalan kalmistolöytö sijoittuu vanhemmalle roomalaisajalle (50 – 200 jaa.) ja on aikansa merkittävimpiä Satakunnassa.
Penttala sijaitsi tuolloin joen suussa. Tämän jälkeen asutus siirtyi kuitenkin jokea pitkin sisämaahan eikä Nakkilasta ole
asutuslöytöjä myöhäisemmältä rautakaudelta.

Asutus vakiintuu

Keskiajalla asutus alueella vakiintui ja meren alta paljastuneet rehevät maat otettiin viljelykseen. Alueelle alkoi muodostua pysyviä kyliä. Näitä keskiaikaisia kyliä Nakkilassa ovat Anola, Lammainen, Leistilä, Kukonharja, Masia, Myllärinkylä, Ruhattu eli Ruhade, Ruskila, Tattara ja Viikkala. Vuoden 1540 maakirjassa Nakkilassa mainitaan olleen yhteensä 80 taloa. Taloluvultaan suurimmat kylät olivat Leistilä (15 verotaloa) ja Masia (13). Muiden kylien taloluvut olivat: Tattara 11, Kukonharja 8, Ruhade 5, Viikkala 4, Anola 4, Arantila, Lammainen, Ruskila ja Villilä 3 sekä Myllärinkylä, Nakkila ja Soinila 2. Lisäksi Kirkkosaaressa ja Pakkalassa oli yksi talo. Verotalojen määrä kuitenkin väheni seuraavina vuosisatoina muunmuassa ankarien ilmasto-olojen ja sotien vuoksi ja Isonvihan jälkeen vuonna 1725 Nakkilassa oli enää 60 taloa.

Asutuksen vakiintuessa keskiajalla kyläasutus perustui sarkajakoon, jossa pellot oli jaettu taloille tasapuolisesti kapeina
lohkoina tiiviin ryhmäkylän ympäriltä. 1700-luvun lopulla suoritettiin isojako, jossa peltolohkot yhdistettiin tilakohtaisesti
isommiksi kokonaisuuksiksi. Hyvin tiiviiksi rakennetut ryhmäkylät olivat herkkiä tuhoutumaan tulipaloissa ja isonjaon
jälkeen kylät alkoivat vähitellen hajota ja taloja siirrettiin kauemmaksi toisistaan omien peltojensa keskelle. Nämä
suurten peltoaukeiden keskellä olevat vanhat maatilakeskukset leimaavat edelleen Nakkilan maisemaa.

Arvokas kulttuurimaisema

Satakunnan rannikon maisemalle  ominainen ilmiö, maankohomainen ja sen aiheuttamat muutokset jääkauden jälkeisessä maisemassa ovat luoneet perustan nykyiselle kulttuurimaisemalla. Vuosituhansia Nakkilassakin jatkunut ihmissen ja ympäristön välinen vuorovaikutus on tuottanut kunnan alueelle paikallisesti, maakunnallisesti ja valtakunnallisesti arvokkaita kohteita ja alueita.