Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssin yhtenä ryhmätehtävänä oli toteuttaa blogikirjoitus, joka meidän kohdallamme tarkoitti ensimmäinen maailmansota -teeman mukaista tekstiä. Halusimme toteuttaa ryhmätehtävän katsomalla ensimmäistä maailmansotaa käsittelevän elokuvan ja pohtia sen herättämiä ajatuksia kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Valitsimme italialaisen Mario Monicellin ohjaaman elokuvan La Grande Guerra (suomeksi Suuri Sota) vuodelta 1959. Katsoimme elokuvan eräänä keskiviikkoaamuna Sirkkalan seminaarihuoneessa ja kulttuurihistorian opiskelijoina lähestyimme elokuvaa analyyttisellä otteella aiemmat opinnot mielessä. Elokuva oli vaikuttava ja kuvasi mielestämme sotaa silottelematta. Teos herättikin paljon mielenkiintoista pohdintaa eri näkökulmista.

La Grande Guerra -elokuvan tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Italiaan. Päähenkilöinä ovat kaksi italialaista sotilaskaverusta, vapaaehtoisesti sotaan lähtenyt Oreste Jacovacci (Alberto Sordi) ja vankilasta värvätty Giovanni Busacca (Vittorio Gassman). Päähenkilökaksikko ystävystyy sodan tiimellyksessä pyrkiessään välttelemään sotatoimia kaikin keinoin, lopulta kohtalokkain seurauksin. Elokuva kuvaa näiden kahden ystävyksen kautta sodan mielettömyyttä komiikan ja realismin keinoin.

Ryhmässä pohdimme ensin elokuvan valmistusajankohtaa ja vastaanottoa Italiassa. Elokuvassa sotaa ja italialaisia sotilaita on kuvattu hyvin realistisesti. Nostiko elokuva siis aikoinaan kotimaassaan samanlaista keskustelua ja närkästystä kuin Suomessa muutama vuosi aiemmin valmistunut Tuntematon sotilas? Molemmissa on löydettävissä samanlaista sotilaan sankarimyytin purkamista, ja sota-ajan patrioottista nostatusta esitetään negatiivisessa valossa. La Grande Guerra olikin ensimmäinen italialainen elokuva, jossa ”suuri sota” näytettiin ilman fasistista tai toisen maailmansodan retoriikkaa. Elokuvan aiempaa myyttistä sotakuvaa rikkova alkuasetelma herätti näin ollen reaktioita lehdistössä jo tekovaiheessa ja valmistuttuaan se joutui sensuurin hampaisiin. Yleisön ja arvostelijoiden suosio kuitenkin osoitti elokuvan olleen italialaisille tervetullut tapa käsitellä tätä sotaa ensimmäistä kertaa ilman patrioottista tai romantisoitua kuorrutusta.

Meille jäi elokuvasta päällimmäisenä mieleen vallitsevana tunnelmana absurdius ja kaaoksen jatkuva läsnäolo. Sotaa kuvattiin suurena järjettömyyden tilana, joka tuotiin esille muun muassa sotilaiden tietämättömyytenä vallitsevien olojen syistä. Ylempien käskyt veivät joukkoja juoksuhaudoista toiseen, saavuttamatta päällisin puolin mitään muuta kuin kärsimystä. Esimerkkinä tästä meille kaikille nousi mieleen kohtaus, jossa viestinviejä kuolee tuodessaan viestiä päämajasta, jossa toivotetaan hyvää joulua ja määrätään jakamaan sotilaille suklaata ja grappaa. Kohtauksessa kiteytyy hyvin sodankäynnin järjettömyys.

Järjettömyydestä kertovat myös elokuvan joukkolahtauskohtaukset, joissa sotilaat hyökkäävät yhtenäisenä rintamana kohti avaraa taistelukenttää. He saavat vastaansa modernien aseiden armottoman tulituksen, joka säälimättä kaataa ihmisiä lakoon kuin halla viljaa. Näissä kohdissa elokuva onnistuu kiteyttämään juuri ensimmäiselle maailmansodalle tyypillisen teeman: perinteisen rivissä etenemisen ja kehittyneiden aseiden kohtaamisen. Joukkokohtauksia katsoessa nousee väistämättä mieleen yksilöiden kokemusten jääminen etäälle katsojasta, sillä sotilaiden rooli esitetään sodassa tykinruoaksi joutuvina maalitauluina.

Joukkolahtauskohtauksien lisäksi elokuvassa on onneksi monia yksityiskohtia, jotka kuvaavat yksilöiden inhimillistä elämää valtavan sotakoneiston keskellä. Sotilaita ei eristetä koko elokuvan ajaksi sotakentälle, vaan he viettävät välillä aikaa myös juoksuhautojen ulkopuolella lähikylien asukkaiden kanssa. Elokuvassa on esimerkiksi kohtaus, jossa sotilaat pääsevät hetkeksi irtautumaan sodasta siviilielämän pariin, tanssimaan ja liehittelemään kylän tyttöjä. Kontrasti rauhanajan elämään nousee tässä kohtauksessa vahvasti esille. Tässä tulee myös näkyviin elokuvan tapa esittää Italian sota-ajan tilanne, jossa rintama oli sekä oman maan sisällä että asutuksen keskellä. Mielestämme tässä voi nähdä eron moniin muihin, etenkin amerikkalaisiin ja brittiläisiin sotaelokuviin, joissa rintama sijoitetaan kauas sotilaan omasta asuinpaikasta.

Kokonaisuudessaan elokuva kiteyttää hyvin sodan häikäilemättömyyden. Sota ei anna uutta tilaisuutta kenellekään vaan peli on kerrasta poikki. Elokuvassa kuvataankin hyvin se, miten sota löytää aina lopulta uhrinsa vaikka sitä yrittäisi välttää ja pakoilla. Alkukohtauksessa miehet tungeksivat jonoissa kuin kiirehtien sotaan, mutta kohtaavat pian sodan karun todellisuuden. Sotilaita kuolee jatkuvasti ja vanhat kasvot vaihtuvat uusiin jatkuvalla syötöllä. Kuolla voi niin taistelussa kuin pakosalla, eikä ihmishenki todellakaan merkitse paljoa.

Elokuvakokemus oli siis monipuolinen. Lähdimme aluksi katsomaan elokuvaa analyyttisesti lehtiöt kädessä, mutta jo ensimmäisen puolen tunnin aikana eläydyimme elokuvan eteemme marssittamaan maailmaan. Draamallisen elokuvan kautta koimme historiantutkimuksen erään ulottuvuuden problematiikan; miten suhtautua analyyttisesti menneisyyden tragedioihin. On vaikea suhtautua viileästi historiaa mullistaviin tapahtumiin, eikä niihin välttämättä tarvitse suhtautua edes niin. Elokuva kosketti meitä, mutta toisaalta kurssin aikana hankkimamme pohjatieto ensimmäisestä maailmansodasta avasi meille monia ulottuvuuksia syvemmin, toisin kuin jos olisimme katsoneet sitä pelkästään viihteellisenä fiktiona. Elokuva avasi meille kieltämättä uuden ulottuvuuden ensimmäiseen maailmansotaan aiempaan pelkkään kirjalliseen materiaaliin verrattuna.

Teksti on syntynyt osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia työpajassa Ensimmäinen maailmansota. Kirjoittajina Ida Vanhainen, Nana Seppänen, Taru Parikka, Jesse Myllylahti, Mari Agge, Minna Kantonen

Kuvalähde: http://cinema.usc.edu/events/event.cfm?id=12491

Ensimmäisen maailmansodan aikana koettujen nälkävuosien muisto sai suomalaiset varpailleen, kun maailmanlaajuinen lama toi tullessaan suurtyöttömyyden lisäksi uuden pula-ajan. Vaikka 1930-luvun alussa Suomessakin oli nousussa uusi ja urbaani kulutuskulttuuri, jonka myötä radion, puhelimen ja levysoittimen kaltaiset kulutustavarat yleistyivät ihmisten arjessa, lupaava kehitys moderniksi yhteiskunnaksi katkesi kansainväliseen talouskriisiin.

Sotien välinen lama ilmeni Suomessa pääasiassa työttömyytenä, työaikojen lyhentymisenä ja vaatimattomampina palkkoina. Kuitenkin seurauksena syntynyt pula vaikutti niin asumiseen, vaatetukseen kuin ravintoonkin. Etenkin maaseudulla siirryttiin uudelleen kohti omavaraisuutta ruokavalion jäädessä elintarvikkeiden huonon saatavuuden vuoksi muuten liian yksipuoliseksi. Tärkeimpiä ravinnonlähteitä olivat perunan ja suolakalan lisäksi nauris, lanttu ja kaali. Ruoan säilönnän merkitys korostui ja erilaiset säilöntätuotteet pergamiinista säilöntätabletteihin ja umpiointitölkkeihin valtasivat markkinat. Etevällä emännällä kellarin ja ruokakomeron hyllyt tursuivat juhlavissa jonoissa pönöttävistä säilykepurnukoista ja -purkeista. ”Käyttäkää osa jokaisesta päivästä säilykevarastonne kartuttamiseen”, kehotettiin Karhula-Iittala -lasitehtaiden tölkkimainoksessa. Kansaa kannustettiin myös joukolla sieni- ja marjametsiin, jotta kesän sato tulisi saatua mahdollisimman tehokkaasti talteen. Pula-ajan säilönnässä ei sorsittu edes tavallisesti rikkaruohoina pidettyjä kasveja, vaan esimerkiksi nokkospusikko alkoi nauttia uudenlaista arvostusta.

Vaikka lama jäi Suomessa kansainvälisellä mittapuulla verrattain lyhyeksi, väestö tuskin ehti hengähtää pula-ajan kituuttamiseltaan, kun toinen maailmansota pakotti siirtymään entistä tiukempaan elintarvikkeiden ja kulutustuotteiden säännöstelyyn. Niin kutsuttu korttiaika alkoi Kansanhuoltoministeriön määräyksestä syksyllä 1939. Ensimmäisenä kortille joutuivat bensiini ja kahvi, mutta sodan edetessä niin ruuat kuin teollisuuden raaka-aineetkin siirtyivät säännöstelynalaisiksi.

Väestö jaettiin arvioidun ravinnontarpeen mukaisesti viiteen ryhmään (A-E), joille korttiannokset takasivat ainakin teoriassa tietyn määrän elintarvikkeita vuorokautta tai kuukautta kohden. Ostokortti ei – nimestään huolimatta – ollut mikään tarjouskuponki, vaan myönsi omistajalleen ainoastaan luvan lunastaa kortissa määritelty tuote maksua vastaan. Varsinaisen korttikauden kulta-aikana ostoskierroksesta selviytyminen oli sekä taito- että tuurilaji elintarvikkeiden kyseenalaisen saatavuuden ja tarvittavien korttien lukumäärän vuoksi. Ajoittain korteillakaan ei ollut mahdollista saada kaipaamaansa tuotetta, mutta toisaalta tilanteen niin salliessa saatettiin myöntää jopa lisäannoksia. Korteilla saataviin annosmääriin jouduttiinkin tekemään jatkuvasti muutoksia elintarviketilanteen vaihdellessa sodan aikana. Mikäli jokin elintarvike vapautui säännöstelystä (tai uhkasi joutua sen alaiseksi), väki tyhjensi hyllyt tehokkaasti. Hamstraamiseen taipuvaisia suomalaisia yritettiin hillitä ajoittain jopa propagandaksi yltyvällä valistusmainonnalla, jossa korostettiin säästäväisyyttä, ahkeruutta ja kärsivällisyyttä. Pula-aika olikin omiaan muokkaamaan mielikuvaa suomalaisesta luonteenlaadusta.

Vaikka ensimmäisestä maailmansodasta viisastuneena ja armottoman tehokkaan säännöstelyjärjestelmänsä ansiosta Suomi ei joutunut kokemaan varsinaista nälänhätää, pula-aika kummitteli lievempänä ilmiönä aina vuoteen 1954. Tuolloin sokerin ja kahvin säännöstely viimein päättyi ja leveä elämä saattoi alkaa. Kuitenkin erityisesti vanhemman polven keskuuteen jäi elämään tietty pula-ajan mentaliteetti, jossa korostuu säännöstelyn tuoma hamstrausharrastus ja tarkanmarkantalous.

Blogin on kirjoittanut Silja Keltto osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia työpajassa 1930-luvun Suomi.

Lähteet:

www.historianhavinaa.net

http://www.uusisuomi.fi/artikkelit/saannostelyn-aikaan

http://www.ouka.fi/oulu/ppm/pula-aika-1939-1954

Sjöström, Elin (toim.): Sota-ajan keittokirja. Kansanvalistusseura 1917.

Kallioniemi, Jouni (toim.): 123 Sotavuosien ruokaohjetta. Gummerus 2006.

Arkistolaitos: digitaaliarkisto

Kotiliesi, vuosikerrat 1939-1945

Kuvalähteet: Arkistolaitos, Kotiliesi 1944, Kokkola-lehti 21.12.1940

Suomessa kieltolaki lopetettiin 5.4.1932 kolmentoista raivoisasti yritetyn vuoden jälkeen. Hyvästä, päihtymistä vähentävästä tarkoituksesta huolimatta käytännön seurauksia olivat olleet kulutetun alkoholin määrän kasvu ja rikollisuuden lisääntyminen. 1930-luvun alussa yli puolet tuomioon johtaneista rikoksista oli alkoholiin liittyviä. Toisin kuin lain tarkoitus oli Suomeenkin saatiin laittomuuksilla rikastunut ja enemmän tai vähemmän organisoitu rikollisväestö, salakuljettajat. Tavallinen kansa ei kuitenkaan käytännössä pitänyt viinan salakuljettajia rikollisina, mistä todistavat myös valtavavat salakuljetusmäärät: vuonna 1930 alkoholia takavarikoitiin yli miljoona litraa ja vielä kieltolain päättymisen jälkeenkin useita vuosia takavarikoidut alkoholimäärät olivat satojatuhansia litroja vuodessa (Raimo Pullatin mukaan salakuljetetusta viinasta saatiin kiinni ehkä 10 %, todelliset luvut saattavat siis olla jopa 10 miljoonaa litraa/vuosi). Kaj Dahlin mukaan vuonna 1932, lain jo päätyttyä, vähintään puolet kulutetusta alkoholista saattoi olla edelleen laitonta.

Toisaalta vielä ensimmäisten uusien Alkojen avaamisen jälkeen vuonna 1932 valtion virallista alkoholipolitiikka leimasi kieltäminen: alkoholin myyminen oli aluksi sallittua vain kaupungeissa ja kauppaloissa, ei maaseudulla, jossa enemmistö suomalaisista asui. Alkoholiliikkeen tarkoitus olikin, ironista kyllä, ensisijassa hillitä alkoholinkulutusta. Maaseudulla päihtyminen luultavasti onnistui edelleen helpoiten kotipolttoisella tai salakuljetetulla tuotteella. Tästä herääkin kysymys, millaisessa kuplassa Suomen hallinto eli: jos vuosittain takavarikoitiin jopa miljoona litraa alkoholia ja ihmiset päihtyivät yhtälailla välittämättä hallituksen säätelytoimista eikö ihmisen kuvittelisi havaitsevan, että valittu poliittinen linja saattaisi olla hieman kenollaan. Alkoholipolitiikka tuntuu olleen vielä pitkään kieltolain päättymisen jälkeenkin ensisijassa kansankasvatusta, teesinään juominen on pahasta ja sivistynyt ihminen ei sitä tee. Liekkö maaseudun alkoholin saanti siksi niin rajoitettua, että maalaisten sivistystasoa (= järkeä) ei pidetty riittävän korkeana päättämään omasta päihdekäyttäytymisestään. Ja valitettavaa kyllä, myös sivistyneistö nautti alkoholista siinä missä rahvaskin.

Suomessa 1930-luvun taitetta voi pitää, ainakin hieman leikillisesti, Yhdysvaltalaisen järjestäytyneen rikollisuuden pikkuveljenä. Voidaan puhua jopa pirtusodasta salakuljettajien, jopa pirtukuninkaiden kuten Algoth Niskan ja poliisin ja tullin, myöhemmin merivartioston välillä. Virkavallan ratsaustoimenpiteet päättyivät jos ei nyt usein, niin ainakin joskus ammuskeluihin ja muihin väkivallan tekoihin, joissa tuli myös kuolonuhreja. Tämä, vähemmän yllättävästi, vähensi myös virkavallan sympatiaa ja ymmärrystä salakuljettajia kohtaan. Samaan aikaan Suomi sääti uusia lakeja ja solmi kansainvälisiä sopimuksia salakuljetuksen hillitsemiseksi. Uusien sopimusten perusteella salakuljetuksesta epäiltyjä aluksia saattoi ottaa kiinni myös avomerellä. Suur-salakuljettajat reagoivat näihin sopimuksiin siirtämällä laivojensa liput maihin, jotka eivät olleet liittyneet suomalaisten salakuljetuksen vastaisiin sopimuksiin, ja näin ollen niiden pysäyttäminen pysyi edelleen kiellettynä. Myös 1931 perustettu merivartiolaitos lisäsi salakuljettajien kiinnijäämisriskiä huomattavasti.

Käytännössä salakuljetus tapahtui useissa etapeissa ja siihen liittyi monia portaita. Ensin suurempi laiva saattoi tuoda lastin pirtua Saksasta tai Virosta, joka Suomea lähestyttäessä siirrettiin pienempiin yhdysveneisiin tai laivoihin, jotka kuljettivat sen rannikolle ja upottivat meren pohjaan tai muuhun turvapaikkaan odottamaan tai siirsivät sen suoraan mantereelle, josta alkoholi kuljetettiin mitä vaihtelevimmilla välineillä myyntiin. Kiinnostavimpia näistä keinoista lienee Lapissa yleinen tapa kuljettaa viina ”karavaanimiesten” kyydissä, jotka kantoivat kerralla yleensä kaksi 10 litran tonkkaa rannikolta myyntiin, pitkienkin matkojen taakse. Lopulta viina jaettiin pienempiin myyntiannoksiin, jotka yleensä kauppasi vielä viimeinen välikäsi. Merellä kiinnijäämisriskin kasvaessa kehitettiin uusi systeemi alkoholin kuljetukseen, pirtukanisterit pakattiin ”torpedoon”, joka oli veneen perässä pinnan alla kulkeva kehikko ja vaijerilla kiinni sitä vetävässä laitteessa. Kiinnijäämisen uhatessa torpedo saatettiin upottaa hetkessä ja mahdollisesti käydä noutamassa parempana hetkenä tullimiesten poistuttua. Normaalisti torpedot vetivät lähes 1000 litraa pirtua ja painoivat kokonaisuudessaan hieman yli 1000 kiloa. Salakuljetusviinaa oli niin paljon saatavilla, että jo 1920-luvulla se syrjäytti osassa Suomea (esimerkiksi Vaasan läänissä) viinankeiton alkoholin pääasiallisena lähteenä.

Kiinnostavan yhtymäkohdan kieltolain aikaiseen salakuljetukseen tarjoaa nykyinen tapa tuoda Virosta halpaa alkoholia ”omaan käyttöön” autolasteittain kerralla. Käytännössähän alkoholi usein välitetään vähintään omalle tuttavapiirille. Tähän yhdistyy edelleen hyväksyminen kansan silmissä ja paheksunta virkavallan puolelta. Siis virolainen viina, ja nykyään myös miedommat juomat, myyvät edelleen. Naapurin rooli näyttääkin pysyneen muuten muuttuneessa maassa hämmästyttävän samana vuosikymmenien yli. Pirtukuninkaita täällä ei kuitenkaan enää taida olla.

Blogin on kirjoittanut Lassi Ruutiainen osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia työpajassa 1930-luvun Suomi.

Lähteet:

Pullat, Raimo: Itämeren rutto : pirtun salakuljetusta vuosina 1919-1939. Kaleva, 1993.

Dahl, Kaj: Saariston salakuljettajat. Schidlts & Söderström, 2003.

Kuva on teoksesta: Raimo Pullat, Risto Pullat: Viinameri – Salapiiritusevedu Läänemerel kahe sõja vahel. Lähde: http://www.kymensanomat.fi/Kulttuuri—Kirjat/2010/11/06/Pirtun+salakuljetuksen+koko+kuva/201039929643/55

Lännessä tavataan nähdä Venäjä suurena, pelottavana ja vieraana paikkana. Mutta onko Venäjä niin vieras kuin yleensä halutaan nähdä? Vai onko kysymyksessä tyypillinen vastakkainasettelun tarve? Vastakkainasettelun kautta valtiot määrittävät itseään, mutta miten tämä toimii historian kentällä, miten esimerkiksi Iivana IV:n (Julman) teot erosivat samoihin aikoihin lännessä hallitsijoina toimineiden teoista? Toki on totta, että osa Iivanan teoista oli omanakin aikanaan poikkeuksellisen julmia, mutta lähteiden epätarkkuuden ja suoranaisen liioittelun vuoksi tarkkoja tietoja on vaikea saada. Venäjällä hallitsijan valta oli ehdottomampi kuin lännessä, vahvan vastavoiman antavat tekijät, kuten varakas porvaristo, puuttuivat. Iivanan lisänimen tavallinen käännösasu ”julma” on tietyssä mielessä virheellinen, sillä Venäjän sana Groznyi tarkoittaa enemminkin ankaraa tai pelottavaa kuin julmaa. Nimitystä käytettiin jo Iivanan elinaikana.

Iivanan toimet näyttäytyvät toisenlaisina, jos niitä tarkastelee suhteessa muihin 1500-luvun hallitsijoihin. Näiden toimet olivat joissakin suhteissa aivan yhtä verisiä, joskin niiden julmuus kohdistui selkeästi aatelistoon, jonka valtaa haluttiin suitsia tai ne olivat osa uskonpuhdistuksen aikaansaamaa kuohuntaa. Vaikka muissa Euroopan valtioissa hallitsijoiden valta oli rajoitetumpaa kuin Venäjällä, pystyivät kuninkaat suorittamaan hirmutekoja, kuten esimerkiksi Eerik XIV:n Sture murhat, Tukholman verilöyly, Pariisin pärttylinyön verilöyly sekä kuningatar Elisabethin herttuamurhat osoittavat. Hallitsija pystyi joiltain osin katsomaan olevansa lakien yläpuolella. Eerik XIV on mielenkiintoinen vertailukohta, koska hän hyvin todennäköisesti kärsi mielisairaudesta. Saman syyn on epäilty olleen myös Iivanan toimien takana. Iivanan käskystä tai toimesta suoritetut hirmutyöt olivat usein luonteeltaan henkilökohtaisen inhon aikaansaamia.

Iivanan tavanneiden henkilöiden jättämät kirjalliset arviot poikkeavat joiltain osin toisistaan melko paljonkin. Erityisesti tämä koskee englantilaisia kauppakomppanian edustajia, jotka olivat avanneet uuden kauppayhteyden Venäjälle Vienanmeren kautta välttääkseen Juutinrauman tullia. Brittien havainnointia ja mielipiteitä ohjasi melko pitkälle epäluulo muukalaisia kohtaan. Richard Chancellor oli briteistä avarammin Venäjää katsova ja kirjoitti Iivanasta vuonna 1553 seuraavasti: “Kaikkien muiden kunniaosoitusten ja vallan tunnusmerkkien lisäksi myös hallitsijan kasvoilla oli hänen asemaansa vastaavaa majesteetillisuutta.” Tässä vaiheessa Iivana ei ollut suorittanut suurimpia hirmutöitään.

Iivana pyrki pitämään yllä hyviä suhteita Englantiin ja antoi englantilaisille etuja ja oikeuksia, jollaisia muilla ulkomaalaisilla kauppiailla ei ollut. Iivana tunsi myös mielenkiintoa kuningatar Elisabethia kohtaan ja jopa pyysi tältä turvapaikkaa mikäli hän joutuisi pakenemaan Venäjältä ja tarjosi vastavuoroisesti samaa etua Elisabethille. Kuningatar suhtautui tähän pyyntöön varsin karsaasti, mutta pyrki kauppayhteyksien vuoksi ilmaisemaan mielipiteensä kohteliaasti. Iivana jopa kosi kuningattaren serkkua, mutta Elisabeth sanoi lady Hastingsin olevan sairaalloinen ja rokonarpinen ja torjui kosinnan lopulta. Turvapaikan pyyntö kertoo joko Iivanan pyynnön aikaisesta mielialasta tai siitä, että hän oli ainakin jossain määrin tietoinen omista teoistaan ja niiden mahdollisista seuraamuksista.

Eräs merkittävä tekijä Venäjään liittyvien mielikuvien välittymistapana ovat olleet loikkarit, joista ensimmäinen merkittävä oli Andrei Kurbski. Kurbski pakeni Venäjältä Liettuaan ja hän ja Iivana olivat kirjeenvaihdossa väitelläkseen tilanteesta. Kirjeitä on säilynyt, joskaan tutkijat eivät ole niiden autenttisuudesta yksimielisiä. Kurbski oli kuulunut Iivanan uskottuihin miehiin ennen epäsuosioon joutumista ja hänen pakonsa johdosta Kurbskin perhe vangittiin ja he kuolivat vankilassa. Kurbskia voi pitää ensimmäisenä merkittävänä loikkarina, jonka tunnetuin seuraaja on ollut Lev Trotski.

Loikkarit ovat luoneet lännessä mielikuvia Venäjästä maana, jossa ei ole ollut, eikä ole, turvallista olla eri mieltä valtaa pitävien kanssa. Loikkauksien syyt ovat olleet poliittisia, henkilökohtaisia ja taloudellisia. Vladimir Putinia on toisinaan sanottu tsaariksi mikä ei ole tarkalleen ottaen oikein, mutta viimeaikaiset tapahtumat Ukrainassa ja Krimin niemimaan haltuunotto ovat vahvistaneet tätä käsitystä. Venäjän on sanottu tarvitsevan vahvaa johtajaa, mutta tuleeko asia joskus muuttumaan, kun nuoremmat sukupolvet, jotka ovat matkustaneet enemmän muissa maissa, esimerkiksi Euroopassa, näkevät eron oman maansa autoritaarisen hallintotavan ja muiden maiden kansanvallan välillä. Alkavatko he vaatia myös Venäjälle todellista demokraattista hallintomallia? Tätä on jonkin verran ilmennyt, esimerkiksi Venäjän edellisten presidentinvaalien jälkeen, jolloin suurkaupunkien keskiluokka nousi vastustamaan tapaa, jolla Putin palasi presidentiksi.

Blogin on kirjoittanut historian opiskelija Kerttu Rajaniemi osana Kulttuurihistorian kirjoittaminen -kurssia työpajassa, jonka teemana oli Outo Eurooppa 1500-1700.

Lähdelukemisto:
Madariaga, Isabella: Iivana Julma. Ajatuskirjat Gummerus, 2005.
Warnes, David: Venäjän tsaarit. Kaikki Venäjän tsaarit Rurikin suvusta Romanoveihin. Karisto, 1999.

Kuvalähde: http://fi.wikipedia.org/wiki/Iivana_Julma

Taiteilija ja kirjailija Tove Jansson vuonna 1956. Kuva: Reino Loppinen — Lähde: http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Tove_Jansson_1956.jpg

Suomalaisen taiteilijan Tove Janssonin (1914–2001) syntymästä tulee 9. elokuuta kuluneeksi 100 vuotta. Tämän vuoksi esimerkiksi Ateneumissa on nähtävillä Tove Jansson -aiheinen näyttely syyskuuhun saakka. Juhlavuoden ajankohtaa ajatellen julkaistiin myös taidehistorioitsija Tuula Karjalaisen kirjoittama uutuuselämäkerta Janssonista nimeltään Tee työtä ja rakasta (2013). Sekä Ateneumin näyttelyssä että Karjalaisen teoksessa tuodaan esille hyvin se, että Jansson ei ansioitunut ainoastaan muumien luojana. Jansson oli monilahjakkuus, joka lasten- ja nuortenkirjallisuuden lisäksi kirjoitti myös aikuisille suunnattuja romaaneja, minkä lisäksi hänellä oli myös monivaiheinen ura kuvataiteilijana: hän opiskeli kuvataiteita esimerkiksi Tukholmassa, Helsingissä ja Pariisissa. Karjalainen onkin todennut, että Jansson tahtoi olla ennen kaikkea kuvataiteilija ja maalari jo hyvin nuoresta lähtien ja tämä oli hänen intohimonsa vuosikymmenien ajan. Kuvataiteilijana hän oli myös siinä mielessä erityinen, että perinteisten taulujen lisäksi hän teki freskoja moniin julkisiin tiloihin.

Helsingin sanomat julkaisi tänä vuonna 30. maaliskuuta lehtiartikkelin Janssonin tekemistä monumentaalitöistä, joita hän kulki tekemässä ympäri Suomea 1940- ja 50-luvuilla. Näitä olivat esimerkiksi Strömbergin Pitäjämäen tehtaan ruokalan seinälle vuonna 1945 tehdyt seinämaalaukset, Helsingin kaupungintalon ravintolaan vuonna 1947 tilatut kaksi suurta freskoa, Kotkalaiseen lastentarhaan (nyk. lastenkulttuurikeskus) vuonna 1949 tehdyt satupanoraamat ja Kotkan Kotekon (nyk. Etelä-Kymen ammattiopisto) meriaiheiset seinämaalaukset vuonna 1952. Lisäksi hänen monumentaalitöitään tuolta ajalta ovat myös Haminan seurahuoneen kaksi paikkakunnan historiaan liittyvää seinämaalausta vuodelta 1952, Karjaan yhteiskoulun seinämaalaus vuodelta 1954 ja vuosien 1953–54 vaihteessa Etelä-Pohjanmaan maakunnassa sijaitsevaan Teuvan kirkkoon valmistunut alttaritaulu nimeltään Kymmenen neitsyttä.

Minulle Janssonin seinämaalauksista on tutuin syntymäpitäjäni Teuvan kirkossa sijaitseva alttarimaalaus. Muistan sen lapsuudestani, kun joskus satuimme käymään Teuvan kirkossa esimerkiksi hautajaisissa. Muistan myös, että seinämaalauksen ensivaikutelma minulle oli lapsena se, että kyseessä oli tavanomainen maalaus, joka tuntui sopivan hyvin kirkon sisustukseen, eli se ei erottunut mielestäni yhtään muista taide-elementeistä. Jossain vaiheessa sain kuitenkin kuulla, että maalaus oli Tove Janssonin tekemä. Tämä aiheutti jännittävän reaktion pikkulapsessa, joka oli yhdistänyt siihen mennessä Janssonin ainoastaan muumeihin. Maalauksen olemus muuttui ja se irtautui mielessäni heti kirkollisesta kontekstista.  Mieleen nousi kysymyksiä siitä miten iki-ihanat muumit luonut kirjailija oli eksynyt Teuvalle maalaamaan alttaritaulua. Oli vaikea hahmottaa hänet jotain muuta kuin muumiaihetta työstävänä taiteilijana. Tämä opetti minulle ennen kaikkea sen, että Jansson oli todella paljon muutakin kuin vain loistava kirjailija. Vaikka tajusinkin hiljalleen Janssonin uran moninaisuuden, niin mielestäni eivät kuitenkaan koskaan häipyneet kysymykset siitä, millaisen ajanjakson hänen elämässään pienellä synnyinpaikkakunnallani vietetty aika muodosti ? – Missä hän oli asunut? Mitä katuja pitkin hän oli kävellyt? Mitä hän yleensä ottaen ajatteli ympäristöstään? 100 vuotis –juhlavuoden kunniaksi päätin uhrata osan Teuvalle suuntautuneen pääsiäslomamatkan ajasta näihin kysymyksiin syventyen.

Tove Janssonin vaiheita Teuvalla oli yllätyksekseni selvitetty jo paljon. Niistä on mainintoja niin Boel Westin Jansson-elämäkerrassa Tove Jansson. Sanat, kuvat ja elämä (2008) kuin Tuula Karjalaisenkin teoksessa. Lisäksi paikalliset tahot Teuvalla olivat toteuttaneet vuosien 2009–2010 välisenä aikana   ”Tove Teuvalla 1953”-hankkeen, jonka yhteydessä oli kerätty arvokasta muistitietoaineistoa aikalaisilta liittyen Tove Janssonin Teuvalla viettämään aikaan. Nämä toimivat erinomaisina lähteinä tälle pienelle kirjoitukselleni, jonka kautta pyrin tavoittamaan yhtä lyhyttä ajanjaksoa suuren suomalaisen taiteilijan elämässä.

Vuonna 1950 palaneen kirkon rauniot tänä päivänä. Kuva: Otto Latva

Se miten Tove Jansson päätyi Teuvan kirkon alttarimaalauksen tekijäksi, oli loppuen lopuksi monien yhteensattumien summa. Teuvan vanha kirkko, jonka merkkinä on vieläkin nähtävissä palosta säästynyt pääty kirkonkylässä, syttyi palamaan Tammikuun 15. päivänä vuonna 1950. Tämän tilalle lähdettiin nopeasti suunnittelemaan uutta kirkkoa, joka päätettiin rakentaa kuitenkin eri paikkaan kuin edellinen. Uuden kirkon suunnittelusta vastasi arkkitehtitoimisto Elsi Borg, pääarkkitehtinään Elsi Naemi Borg (1893–1958). Apulaisarkkitehtinä toimineen Kaisa Harjanteen esityksestä kirkon alttarimaalauksen tekijäksi valittiin taiteilija Tove Jansson. Teuvan uudesta kirkosta muodostui siis ulkoasunsa lisäksi moderni siinä mielessä, että sen suunnittelutyöstä olivat vastuussa miltei yksinomaan naiset, mikä tuon ajan mittapuulla ei ollut niinkään yleistä.

Nykyinen Teuvan kirkko, jossa myös Tove Janssonin tekemä alttarimaalaus sijaitsee. Kuva: Otto Latva

Kirkon rakennustyöt aloitettiin kesällä vuonna 1952 ja kirkko vihittiin käyttöön jo 29. marraskuussa 1953. Tästä huolimatta alttarimaalauksen valmistumisajankohdaksi mainitaan usein vuosi 1954. Tämä on siinä mielessä outoa, että maalauksen alareunaankin on merkitty vuosi 1953. Toisaalta voi olla, että maalausta viimeisteltiin vielä kirkon vihkiäisten jälkeen. Lopputuloksena Teuvan kirkon seinälle syntyi kuitenkin taideteos, joka erosi tavanomaisista alttarimaalauksista jo siinä mielessä, että se oli tehty vaakatasoon. Useimmat tuon ajan alttaritaulut olivat nimittäin pystysuuntaan tehtyjä. Maalaus toteutettiin niin sanotulla al secco –tekniikalla eli kalkkiväreillä suoraan seinään. Alttarimaalauksesta tehtiin Helsingin sanomien 15. Tammikuuta 2014 julkaiseman lehtiartikkelin mukaan kaiken kaikkiaan kolme luonnosta, joista yksi on tällä hetkellä nähtävissä myös Ateneumin näyttelyssä.

Lähikuva alttarimaalauksesta nimeltään Kymmenen Neitsyttä. Kuva Tanja Nisula-Koivisto — Lähde: Foto-Nisulan kokoelmat.

Siitä mistä Jansson sai idean alttaritaulun aiheeseen, voidaan esittää erilaisia teorioita.  Monissa teksteissä on mainittu viittaus FST:n dokumenttiin Vägen till Mumindalen, jossa on nähtävästi esitetty ajatus, että Jansson olisi saanut aiheen alttaritauluun tätinsä mieheltä, joka oli pappi. Hän oli dokumentin mukaan pyytänyt Tove Janssonia jo 1930-luvulla tekemään taulun kymmenen neitsyeen vertauksesta, mihin Jansson ei ollut suostunut. Päädyttyään myöhemmin alttaritaulun tekijäksi olisi tämä ajatus saattanut kuitenkin antaa idean työn aiheeksi.

Tiedetään, että Tove Jansson suunnitteli alttarimaalausta jo alkukeväällä 1953. Tällöin hän oli myös käynyt ensimmäisen kerran paikkakunnalla katsomassa rakenteilla olevaa kirkkoa. Lopullisesti hän saapui paikkakunnalle toukokuun lopulla vuonna 1953. Tove Janssonin maalamistyö kesti muistitiedon mukaan viikkoja tai lähes kuukausia. Monien kertojien mielestä maalaaminen olisi ajoittunut syksyyn, mitä tukee myös se, että he muistelevat tuolloin olleen kylmä. Yksi yksityiskohta muisteluissa on myös se, että Janssonin kerrottiin pitäneen yllään turkkia ilman viileyden takia. Kirkossa ei ollut nimittäin vielä tuossa rakennusvaiheessa ollenkaan ikkunoita, mikä tulee esille myös Janssonin omissa teksteissä. Boel West on kirjoittanut, että ”[U]uteen kirkkoon ei ole vielä asennettu ikkunoita, tuuli puhaltaa vapaasti sisään ja huopatossuissaan ja paksu kaulaliina pään ympärille kiedotuna Tove yrittää pyydystää telineiden yli leijailevia lehtikultahippuja.” Jansson on itse kirjoittanut, että lehtikulta piti saada liimattua seinälle pumpulin kanssa, mutta tuulen puhaltaessa ne piti läntätä siihen mihin osuivat. West siteerasi teoksessaan myös Janssonin kirjettä, joissa hän kertoo tuulen aiheuttaneen lautakasojen ja masoniitin kaatumisen itsensä ja maalauksen päälle: ”Koko kalkkeeraus on nyt maalitahroissa. Olin niin vihainen, että ne lupasivat soittaa naapurikauppalan rohkeammalle lasimestarille.” Maalaustyön tekeminen noissa olosuhteissa ei siis kuulostanut lainkaan helppoa.

Maalaustyön ohessa myös paloi paljon tupakkaa. Tämä oli yksi asioista, jonka aikalaiset muistavat erityisen hyvin. Janssonilla muisteltiin olleen alituiseen savuke suupielessään. Toinen mielenkiintoinen muisto hänestä oli se, että hänen lounaseväänsä koostuivat keltaisesta jaffasta ja ”ranskan pullasta”. Karjalainen kirjoittaa kirjassaan, että Janssonin ajatukset liisivät ruokataukojen aikana Pariisiin ja siellä sijaitsevaan La Coupolen ravintolaan, jossa hän kuvitteli ystäviensä Sam ja Maya Vannin viettävän aikaa. Nyt hän oli kuitenkin Teuvalla ja Pariisi sai odottaa.

Teuvan vanha pappila, jonne Tove Jansson asettui asumaan tultuaan paikkakunnalle. Nykyään rakennus on jo purettu. Tämän kuvan on arvioitu sijoittuvan suurinpiirtein noin 1930- tai 40-luvuille. — Lähde: Teuva-Seuran arkisto

Teuvalle tullessaan Tove Jansson asui aluksi vanhassa pappilassa, joka nykyään on jo purettu. Samaisella paikalla sijaitsee nykyään Teuvan aikuiskoulutuskeskus TEAK. Teuvan pappina toimi tuolloin Jussi Annala, joka puolisonsa kanssa sai lahjaksi vieraanvaraisuudestaan alttaritaulun luonnoksen. Jossain vaiheessa Jansson muutti pappilasta kuitenkin Korhosen matkustajakotiin, joka sijaitsi Teuvan rautatieasemaa vastapäätä Asematien varressa vain noin sadan metrin päässä kirkosta. Muistitiedon mukaan hänen huoneensa oli nro. 2.

Entisen Korhosen matkustajakodin rakennus tänä päivänä. Kuvassa oikealla kauempana näkyvien havupuiden taakse jää piiloon Teuvan kirkko. Tove Janssonin työmatka ei siis ollut kovinkaan pitkä. Kuva: Otto Latva

Tove Janssonista kirjoitetuissa elämäkerroissa kerrotaan hyvin selkeästi, että hänellä oli monesti useita töitä työn alla yhtäaikaisesti. Tällainen työtahti hänellä oli myös Teuvalla. Alttaritaulun parissa vietettyjen työtuntien päätyttyä hän palasi matkustajakodin huoneeseensa ja aloitti muut työt. Hän piirsi iltaisin Pohjoismaiden yhdyspankin seinämaalauksen luonnosta sekä kirjoitti uutta muumikirjaansa Vaarallinen Juhannus, joka julkaistiin ensikerran ruotsiksi jo vuonna 1954. Näiden töiden ohella hänen iltansa kuluivat Davidin psalmien lukemiseen sekä vilkkaseen kirjeenvaihtoon suomalaisen teatteriohjaajan ja -johtajan Vivica Bandlerin kanssa. Kirjeissään he kävivät läpi Bandlerin muumikirjaan ehdottamia korjauksia sekä psalmien sisältöä. West kirjoittaa kirjassaan, että psalmit jättivät myös jälkensä muumikirjaan, jossa Pikku Myy kelluvassa ompelukorissa on kuin Mooses, kelluva teatteri kuin arkki ja vedenpaisumus tietysti raamatullinen vedenpaisumus. Se jättikö teuvalainen ympäristö jälkiä kirjaan on tulkintakysymys, jonka selvittäminen vaatisi tarkempaa tutkimusta.

Lähdeaineistojen perusteella voidaan todeta, että Teuva oli vain yksi väliaikainen etappi Janssonille. Se ei ollut hänelle mitään kodinomaista vaan paikka, jossa hän työskenteli – toisin sanoen hän teki Teuvalla ”työkeikan”. Paikalliset muistavat hänet nimenomaan tekemässä töitä kirkossa tai kävelemässä töihin matkustajakodista. Kuten myös lähteet mainitsevat, hänen päivärytmiinsä ei varmasti olisikaan mahtunut edes mitään muuta. Silti yhdessä ”Tove Teuvalla 1953” –projektin haastattelussa mainitaan, että Tove Jansson kävi vierailulla häntä työssään auttaneen paikallisen betonimyllärin Svante Lähdeksen luona. Kahvittelu johti kertomuksen mukaan lopulta myös vodkapaukkujen maisteluun. Tämä kertomus on kuitenkin ainoa laatuaan. Muuten Jansson kulutti aikansa Teuvalla todennäköisesti täysin töihinsä uppoutuneena.

Vaikka Tove Jansson oleskelikin Teuvalla vain hetken, hän jätti lähtemättömän jäljen paikkakunnan historiaan. Hän teki paikkakunnalle seinämaalauksen, joita on koko Suomen mittakaavassa verrattain vähän. Lisäksi Teuvalle tehty monumentaalimaalaus on aiheeltaan myös uskonnollinen, mikä tekee maalauksesta entistäkin harvinaislaatuisemman. Jansson teki uransa aikana nimittäin vain muutamia uskonnollisia töitä, kuten piirroksia joululehdille 1930- ja 40-luvuilla. Janssonin vaiheet Teuvalla olivat työntäyteiset ja niitä sävytti kaipuu suureen maailmaan. Jansson ei kierrellyt ympäri paikkakuntaa vaan keskittyi töihinsä. Alttarimaalaus ei ollut hänelle kuitenkaan mikä tahansa työ, vaan kuten West on kirjoittanut, Jansson kertoi olleensa vilpittömän liikuttunut ensimmäisestä kirkollisesta työstään. Hän myös kertoi, että kirkon vihkiäiset olivat jotain mitä hän ei koskaan unohda. Eteläpohjalainen maisema oli hänelle yhtä lailla elämys, sillä Ilkka –lehdessä 14. Heinäkuuta 2001 julkaistun artikkelin mukaan hän kuvaili sitä yhdessä kirjeistään näin: ” Kaikki horisontaalista, rauhallista, loputonta”. Jansson ei siis pelkästään antanut jotain Teuvalle vaan hän myös vastavuoroisesti sai sieltä uusia elämyksiä.

Ps. Mikäli Tove Janssonin vaiheet Teuvalla kiinnostavat, niin paikallisen juhlaviikon Elolystien (28.7–3.8.) aikaan Teuvalla on tarjolla monenlaista Tove Jansson aiheista ohjelmaa.

Kirjoittaja: Otto Latva

Lähteitä:

”Tove Teuvalla 1953” -hankkeen nettisivut – http://www.toveteuvalla.fi/

Karjalainen, Tuula: Tee työtä ja rakasta. Tammi, Helsinki 2013.

West, Boel: Tove Jansson. Sanat, kuvat, elämä. Schildts, Helsinki 2008.

Helsingin Sanomat 2014

Ilkka 2001

Helmshoren tehtaan sisäpiha ja kukkulalle rakennettu tehtaan piippu.

Luoteis-Englannin Lancashire ja Manchesterin alue olivat 1700-luvun jälkipuolelta lähtien Englannin ja maailman puuvillateollisuuden keskusaluetta. 1800-luvulla jopa 85% maailman puuvillasta jalostettiin tuotteiksi tällä alueella. Tehtaita oli kaupunkien lisäksi vähän joka niemessä ja notkelmassa. Vierailin jokin aika sitten kolmessa hyvin erilaisessa museossa, jotka valaisivat tämän puuvilla-alueen historiaa.

Harris Museum

Harris Museum Prestonin kaupungissa on näyttelyiltään pieni, mutta kokoelmiltaan vaikuttava museo, jossa on näyttelyt Prestonin kaupungin historiasta,keramiikka- ja kuvataiteesta sekä vaihtuva näyttely tekstiilialan historiasta. Paikallismuseolle sopivaan tapaan museon kaupunkihistorian näyttelyssä korostetaan Prestonin merkitystä alueen ja Englannin historiassa. Näyttely kertoo esimerkiksi, että Prestonista on löydetty Euroopan suurin viikinkien hopea-aarre, siellä käytiin Englannin sisällissodan suurin taistelu, Preston North Endin jalkapallojoukkue toi 1880-luvulla Skotlannista ensimmäiset ammattijalkapalloilijat Englantiin ja maailmansotien aikana vapaaehtoiset tarjoilivat 12 miljoonaa kuppia teetä aseman läpi kulkeneille sotilaille. Suuren huomion saa luonnollisesti Preston Guild, joka on ainoa Englannissa katkeamattomana jatkunut kiltajuhla. Kuninkaan 1300-luvulla myöntämää kaupungin kilta-oikeutta juhlistettiin joka 20. vuosi, kun killan jäsenyyksiä vahvistettiin. Kauppa ja käsityö vapautuivat jo 1700-luvun lopulla, mutta Preston jatkoi juhlan perinnettä. Seuraava festivaali järjestetään vuonna 2032.

Prestonin merkitys Lancashiren ja Englannin puuvillateollisuudelle nousi luonnollisesti myös esiin näyttelyssä. Preston olikin merkittävä kaupunki. Siellä sijaitsi yksi Englannin tärkeimmistä puuvillatehtaista: Horrockses. Ensimmäinen Horrocks-suvun puuvillatehdas aloitti Prestonissa vuonna 1791 ja 1800-luvun puoleenväliin mennessä 80 % Prestonin asukkaista sai elantonsa puuvillasta.

Horrocksien tehdas Prestonissa. Malli tehtiin vuonna 1913 kuninkaallista vierailua varten .
Kuva: The Discover Preston gallery, image courtesy of the Harris Museum & Art Gallery, Preston.

Puuvillan alamäki kuitenkin alkoi jo näihin aikoihin ja uusia tehtaita rakennettiin yhä harvemmin. Horrockses vastasi puuvillan jalostamisen jatkuviin haasteisiin lanseeraamalla vuonna 1946 Horrockses Fashion -linjanja sen puuvillamekkoja halusivat ostaa kaikki, kuningatarta myöten. Puuvillateollisuuden alamäkeä ei kuitenkaan voinut estää ja Prestonissakin tehtaita purettiin 1950-luvulta lähtien kiihtyvää vauhtia. Jälkipolville muistoksi on jätetty pystyyn vain muutama tehdasrakennus.

Horrockses Fashionin 1950-luvun puvut ovat nykyään suosittuja vintage-harrastajien parissa

Kiinnostavinta Harris-museossa ovat kuitenkin vaihtuvat näyttelyt. Tällä kertaa kävijä sai tietoa siitä, millaisia tekstiilikokoelmia museossa on, miten niitä huolletaan ja varastoidaan ja kuka niitä tutkii. Museossa on kattavasti sekä erilaisia kankaita että myös vaatteita ja muita käsityötuotteita.Toivottavasti tieni johtaa museoon myöhemminkin, sillä syksyllä 2015 alkava näyttely käsittelee naisten muotia 1870-luvulta 1920-luvulle ja suunnitteilla on näyttely lancashireläisistä työvaatteista, joita museo oli juuri saanut testamenttilahjoituksena.

Helmshore Mills Textile Museum

Usea lancashireläinen tehdas on päätynyt museoksi. Yksi näistä on Helmshoren pieni tehdas keskellä vaikuttavaa läntisten Penniinien nummien aluetta. Tehdasmuseo sijaitsee pienen puron varrella ja sen kupeessa on pieni kylä. Tehtaaseen yleisöä houkutellaan näytöksillä, joissa tehtaan koneita käynnistetään, jotta yleisö näkee, miten puuvillamassasta tehtiin puuvillalankaa. Näytös oli kiinnostava, vaikka koneita käynnistettiinkin vain yksi kerrallaan. Saimme nähdä ja ennen kaikkea kuulla, mitä tehtaissa 1800-luvulla, vaikka työläisten elämää lyhentänyttä puuvillapölyä emme joutuneet kokemaan.

Ensimmäinen karstauskoneista käynnissä.

Museossa oli konenäytöksen lisäksi myös paljon muuta nähtävää. Kehruusalin lisäksi näimme tehdasta pyörittäneen suuren vesirattaan, läheiselle kukkulalle rakennetun tehtaan savupiipun sekä alakerran Devil’s Holen, jossa tehtaan saama tiivis puuvillalumppu käsiteltiin kevyeksi hahtuvaksi, jota sitten saattoi yläkerran salissa ryhtyä käsittelemään. Devil’s Hole oli nimensä arvoinen: siellä työskentelevän miehen odotettu elinikä oli 27 vuotta. Kaikkialla puuvillateollisuudessa työläisiä vaivasi keuhkotauti, jonka kuluessa henkilö käytännössä vähä vähältä tukehtui puuvillaan. Devil’s Holessa opimme myös tulipalon vaaroista. Puuvilla oli erittäin tulenarkaa ja etenkin lumppupuuvillaan oli saattanut jäädä metallin paloja, jotka jouduttuaan puuvillaa karstaavien telojen väliin sytyttivät kipinöidessään helposti koko tehtaan. Sprinklerisammuttimet saapuivatkin Lancashiren tehtaisiin jo 1880-luvun alusta lähtien

Tulipalon vaaroista varotettiin julisteilla.

Tehtaan omien tilojen ja niiden historian lisäksi Helmshoren museossa oli näyttely, jossa käytiin läpi puuvillateollisuuden historiaa sitä edeltäneestä villan kotiteollisuusajasta lähtien. Näyttely oli muista kahdesta museosta poiketen historioitsijaa miellyttäen kronologisesti helposti seurattava. Kokemuksen kruunasi kylän kahvila, jossa saattoi nauttia perinteisesti teetä ja paahdettua teacake-leivonnaista.

Manchester Museum of Science and Industry

Viimeisenä kohteenani oli Manchesterin suuri tieteen ja teollisuuden museo, jonka aulassa lyötiin tulijan käteen värikoodattu kartta, jonka avulla oli tarkoitus suunnistaa neljässä eri rakennuksessa oleviin kohteisiin. Löysin suhteellisen helposti puuvillanäyttelyyn, jossa oli alkamassa juuri opastus. Siellä käytiin läpi samat koneet kuin Helmshoressakin ja myös samat koneet laitettiin hetkeksi päälle. Opas kertoi kuitenkin tarpeeksi erilaista taustatietoa niin, että opastus ei ollut turhaa toistoa. Sekä Manchesterissa että Helmshoressa oppaat korostivat tehdasolojen ankeutta ja muistivat kertoa erityisesti lasten roolista tehtaiden vaarallisissa työtehtävissä. Tukahduttavan puuvillapölyn, vaarallisten hihnojen ja lenkkien, tulipalovaaran ja pitkien työpäivien korostuessa museoiden opastuksessa, Helmshoren museokaupasta ostamani kirjanen kertoi myös positiivisista seikoista: siitä kuinka tehtaiden naiset pukeutuivat jokapäiväiseen työmatkaansakin tyylitietoisesti olkihattuihin ja puukenkiin ja kuinka sunnuntait ja lomat toivat ihmisten elämään uusia harrastuksia kuten rullaluistelua, jalkapalloa ja krikettiä.

Kokonaisuudessaan Manchesterin museon puuvillaosasto oli pettymys. Siitä ei saanut kuvaa siitä, millainen alueen tai kaupungin puuvilla- tai muun teollisuuden kehitys oli ollut tai millaisia osatekijöitä siihen kuului. Näyttelyosastoon oli siroteltu tietoa, esineistöä ja kuvastoa puuvillateollisuuteen liittyvistä asioista kuten satamakonttoreista, puuvillan värjäyksestä ja arkkitehtonisesti näyttävistä varastorakennuksista, mutta kokonaiskuvan luominen oli mahdotonta kronologisen tai muunkaan loogisen kerronnan puuttuessa.

Muutenkin museon luoma kuva teollisuuden historiasta oli hajanainen. Osittain oli kyse museon koosta; kaikkea ei varmasti ollut edes tarkoitus omaksua yhdellä käyntikerralla. Kuitenkin kun vasta puolentoista tunnin kuluttua saapumisesta sai kuvan siitä, missä mikin näyttely oli, mitä sen oli tarkoitus kuvata ja mistä sen alkuun pääsi, turhautuminen valtasi alaa. Päädyin esimerkiksi Manchesterin historiaa läpi käyvään näyttelyyn kesken 1800-luvun saapuessani yhteen näyttelyrakennukseen sen pääovesta. Vasta toisessa huoneessa hahmotin, että kyseisessä näyttelyssä oli kyse Manchesterin historiasta; näyttelyn nimi kartassa ei ollut paljastanut minulle näyttelyn luonnetta.

Ehkä kun seuraavan kerran päädyn Manchesteriin, voin perehtyä paremmin Manchester-näyttelyyn sekä kaasun ja sähkön tarinoihin, joilla oli omat osastonsa. Lisäksi museossa oli näyttely viemärien historiasta sekä konehalli, johon olisin kaivannut hieman enemmän teollisuuden historian tarinan kontekstia. Nyt hallissa tuli lähinnä nautittua koneöljyn ja raudan tuoksuista, jotka kyllä sinänsä loivat hyvän pisteen Luoteis-Englannin teollisuuden historian tarkastelulleni.